Still alive

Täällä ollaan vielä!

Elämä jatkaa mallillaan!

Kamera notkuu pöydällä ja kuvia tulee napsittua aina välillä.

Mitään erikoista ei tapahdu, eletään hektistä arkea.

Jollain tapaa on vaan suojattava itseään arjen kiireiltä,

ja rajattava itselle ja perheelle vain aikaa olla.

Se on tietenkin jostain sellaisesta pois, josta on helppo tuntea syyllisyyttä.

Ystävänpäivänä mielessäni oli montakin ystävää ja läheistä,

joihin ei ole tullut pidettyä yhteyttä.

Jotka ovat silti siellä mielessä, usein.

Eikä se vaadi paljon,

Joskus sitä vaan aika kuluu ja sitten huomaa, että yhteydenottaminen onkin jo vaikeaa.

Ei ole ollut tarkoitus rajata ystävistä ja läheisistä.

On ollut tarkoitus rauhoittaa.

Omat tavoitteet, oma perhe-elämä ja työelämä tekee sen, että aina ei vaan yksinkertaisesti jaksa.

Uskon joidenkin jopa loukkaantuvan,

ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.

Minullakin.

Tästä ei pitänyt tulla ihan tällaista kirjoitusta, mutta annetaan nyt tulla mitä tulee.

Nöyrä kiitos siis ystäville, jotka jaksatte keikkua tällaisen ihmisen matkassa,

joka ei osaa pitää yhteyttä ja muistaa kysyä kuulumisia.

Olen siunattu niiltä osin.

Kiitos, tiedätte ketä tarkoitan.

Muuten arki rullaa eteenpäin; me leivotaan, liikutaan, luistellaan ja katsotaan Risto Räppääjä leffassa.

Kiukutellaan, suututaan ja sovitaan.

Toisinaan kiljutaan vihasta ja toisinaan riemusta.

Joskus nautitaan jopa hiljaisuudesta.

Isommalle täytettiin eskarihakupapereita, ja tajuttiin että se täyttää kuusi vuotta.

Se johtaa väistämättä siihen, että pienempi täyttää pian neljä.

Kaivettiin vauvakuvia esille, ja lapset ihmettelee napatynkiä sekä sitä, miten voi syntyessään olla heti paidan sisällä, mistä sinne on tultu.

Aikuiset välttelevät puheenaihetta, Mahasta. 

  

Uutena meille on tullut käsitteet peliaika ja pelata ja telsuaika.

Aiemmin ei ole tarvinnut juurikaan näiden asioiden kanssa puljata.

Isompi on viehtynyt kaikesta ruutuun liityvästä, ja pienempi tahtoisi levätä hoitopäivien jälkeen telsun ääressä. 

Rajaaminen tuottaa tuskaa molempien äänihermoille.

Silti lautapelit tai yhdessä luettu kirja voittaa aina, kun ne vanhemmat vaan ehtivät ja jaksavat.

Siitäs saatiin.

Ensi viikolla lapset kuulevat paljon sitä, 

että muut viettävät hiihtolomaa.

Me ei vietetä.

Ehkä se olis lomaa, et laskis vähän irti tästä kaikesta muka tärkeästä ja keskittyis olennaisiin.

Toisiimme ja yhdessäoloon.

Let's try.

Luonteelle ottaa leikit olkkarissa,

legokasat lastenhuoneissa ja hitonmoiset pyykkivuoret kodarissa.

Mutta mä siedätyn.

Koska on se sen arvoista.

Ja kaiken tän lisäks äiti on sellaisessa haasteessa mukana joka aiheuttaa hitokseen ruuanlaittamista, liikuntaa ja itsensähaastamista uupumuksen äärellä.

Ihan omasta tahdostaan.

Ja omaksi ilokseen, omaa aikaa järkevästi käyttäen.

Tän äitin elämäm näyttää kaiken tän arjen pyörityksen lisäksi myös vähän tältä:

Vinkkaa, jos haluut kuulla tästä lisää, niin kerrotaan.

Tai mistä vaan, vähän on ollut vaikeuksia enää löytää aiheita blogiinkaan.

Jotenkin meidän arki varmaan ei niin kovin ihmeellistä liene.

Mietin myös Instagram tiliä blogille, mutta katsellaan. 

Facessa löytyykin jo blogin nimellä!

Kaikille ihanaa kevään alkua! :)