Metsän voima

Tänään lähdettiin taas illaksi metsään. Olin miltei viikon neljän seinän sisällä kuumeessa ja sen jälkeisissä tiloissa. Hermo oli vähän kireällä ekan työpäivän jälkeen ja mieli hinkui salille nostelemaan tankoja. Sääntöhän on, että yhtä monta kuumeetonta päivää rankkaan treeniin kuin kuumeessa sairastettua, joten lepoa vielä tiedossa.

En kuitenkaan uskonut, että metsä tekisi sen taas, vaikka pitkään oon jo halunnut vaan päästä taas räpsimään kuvia ja vaeltelemaan. En jaksa uusia tähän syitä, MIKSI metsässä ja luonnossa liikkuminen, kannattaa ja on ihanaa, luettelin ne edellisessä metsäjutussani, jonka löydät tästä.

Olen kaivannut kameraa oikeastaan koko kesän. Reissulta en saanut oikeastaan yhtään täysin tyydyttävää ruutua, kamera ei jotenkin totellut säätöjä, enkä osannut niitä oikein asentaakaan.

Jotenkin vaan tuntuu, että nyt on ruvettava kuitenkin tekemään sitä mistä pitää.

Vuodet vierivät ja olen paljon puhunut siitä, kuinka paljon tykkäisin kuvata ja mennä jonnekin kurssille, jossa panostettaisiin tekniikkaan ja kameran ominaisuuksiin ja niiden harjoittamiseen. Olisi myös ihana saada vinkkejä kuvanasetteluun ja ties mihin. Kuitenkin tärkeämpää itselleni olisi kameran teknisten ominaisuuksien opettelu tällä hetkellä.

Nyt en kuitenkaan miettinyt sitä koko retkellä metsässä. Lapset iloitsivat siitä, että kesäkuun puolessa välissä rakennettu maja oli yhä paikoillaan ja siitä syntyi inkkarileikki. Metsästä löytyi vaikka mitä aarteita. Itse vain haahuilin ja mietin, missä oon ollut biologian tunneilla, kun kysymyksiä jälkikasvulta sateli.

Kotimatkalla väsy yllätti pannarieväistä huolimatta retkeilijät. Olimme yli 2h metsässä kuin huomaamatta. Leevikin kysyi, meneekö aika metsässä nopeammin. Kotiinpäin käveleminen vaati jo leikkejä, ja rallateltiin yhdessä värilaulua:

"Kuka löytää maasta jotain keltaista, jotain keltaista.

Sen on lupa poimia, ken löytää jotain keltaista, jotain keltaista."

Kahta samaa ei periaatteessa saanut poimia, mutta en jaksanut droppaa niiden tunnelmaa.

Kivaa oli jälleen! Nyt on reput täynnä luonnon aarteita, kohta alkaa askarteluiltamat, pahoin pelkään! Ja mieli ei enää yhtään niin levoton!

Iloista tulevaa viikonloppua, huomenna on jo perjantai!

Kesää

Mietin, että mitä kaikkea ihanaa päivittäisin kesäkuulumisina.

Meidän perheen kesälomaan on mahtunut ihana määrä arkisia iloja (eniten niitä) ja sitten vähän myös sellaista mukavaa, jota ei arkena jaksa tai tule järjestettyä,

Viimeiset pari päivää on hurahtanut naapurien tykönä. Olemme päässeet nauttimaan naapurien kanssa mökkielämästä ja sitten kävimme yhdessä pienellä maakuntareissulla. 

Ilo ja onni kun hyvä seura on tarjolla ihan kivenheiton päässä ja vielä samanhenkistä!

Mökillä vierähti koko ilta ja harvinaisen ihanaa on seurata, miten kaikilla lapsilla menee leikit hyvin yhteen ja he nauraa kikattavat yhtenään. Aikuiset ei kyllä juurikaan jää kakkoseksi, vesisota ei ollut pelkästään lapsille mökkireissulla.

Mutta suuntasimme siis kaikki tänään yhdessä tuumin Punkaharjulle ja Savonlinnaan.

Punkaharjulla kävimme Hepokatissa, joka on kyllä aivan hurmaava paikka viettää päivää suhteellisen kivan ajomatkan päässä. Perhelippu, joka oikeutti eläinten paijaamiseen ja pihaleikkeihin sekä miljöön tutkimiseen maksoi 10 euroa, ja on voimassa vuoden! Kyllä, sillä voi käydä rapsuttelemassa eläimiä ja touhuamassa useamman kerran kesässä.

Hepokatissa on ihana maalaismiljöö, ja lapset saavat huoletta leikkiä ja käydä katsomassa eläimiä. Nyt ainakin oli mahdollisuus osallistua "opastettuun kiertoon", ja esimerkiksi lampaita sai syöttää kuivilla leivänjämillä. Ja kanoja vesiheinällä.

Piha-alueella on mahdollisuus pelata fudista, erilaisia pihapelejä ym. Pihalla on leikkitraktoreita, iso ihana keinu, leikkimökkejä, aitoissa on leikkihuoneita. Lounas oli ihanaa kanakeittoa ja suht edullinen, se sisälsi tuoreet sämpylät, kahvit ja lapsille jäätelöt. 

Hepokatista on noin 30 kilometriä Savonlinnaan, ja siellä suuntasimme Pikkukakkosen puistoon leikkimään ja sen jälkeen satamaan jäätelölle sekä kesäherkkujen ostoon. Lopulta syötiin muikkuravintolassa muikkuja ja ranskalaisia, ravintolaterassilla vierähti melko pitkä aika! Reissusta on paljon kuvia, mutta eivät blogikelpoisia, sillä ovat melko tapahtumarikkaita.

Suosittelen kuitenkin Punkaharjua ja Savonlinnaa kaikille vaikka vähän kauempaakin, alueellahan on vielä rutkasti muutakin nähtävää.

Ennen näitä paria päivää lapset olivat mökillä isovanhempien tykönä, kun kävimme pariskuntareissulla Helsingissä. Instagramissa onkin kuvia reissusta, ja siellä ehkä tulee helpommin julkaista arkisiakin kesäkuulumisia.

Tuntuu, että voisin lomailla ainiaan!

Miten ihanaa onkaan nukkua aamulla pitkään ja vaan antaa päivien soljua.

Ne lomapäivät on kaiken tohinan keskellä parhaita, kun vaan ollaan tekemättä.

Jotenkin ne hetket, kun yksi piirtää omassa kammarissaan, toinen keittelee kahvia keittiössä, yksi pelaa fudista pihalla ja itse plärää Eeva Kilven runoja tuhannetta kertaa läpi katsellen muun perheen touhuja ovat täynnä onnea.

Pieniä hetkiä, suuria muistoja. Mietimme aiemmin, että ollaanko me tehty tällä lomalla juuri mitään, kun ei ole käyty perinteisiä huvipuistoreissuja lasten kanssa (meidän lapset ei juuri viihdy laitteissa).

Kun katselin kesäkuvia niin huomasin, että loma on kyllä ollut aika toiminnantäyteinen.

Se on vaan keskittynyt pitkälti niihin asioihin, joita teemme pienissä määrissä arkenakin.

Ja huilaamiseen.

Kesäherkkuihin.

Yhdessäoloon.

Juhannus 2016

Tuntuipa hyvältä viettää Juhannusta mökillä.

Luin kirjaa vähän väliä ja syötiin hyvin.

Nautittiin perinteisistä Juhannuksen jutuista; saunasta, järvimaisemasta, uusista perunoista, mansikkakakuista, raparperipiirakoista, veneilystä, kokosta, tuoreen koivun tuoksusta, uimisesta, metsämansikoista, luonnonkukista...

Ennen kaikkea kelit olivat nappiin.

Ei tullut vettä, eikä ollut kylmä! Muistankohan, milloin viimeeksi Jussina on kelit olleet näin mahtavat mökillä?

Nautin hurjasti lukemisesta ja vain köllöttelystä auringossa laiturin nokassa.

Olin aivan liian paljon aikaa anopin passattavana, myönnän.

Lomaan niin vähän aikaa, että tuntuu toisinaan, että omat paukut ovat ihan loppu...

Kiitos anopille vielä ihanista ruuista ja ylläpidosta! 

Huomasin myös, että ihan joka hetkeä ei ole tallennettu. Tai ehkä ne on tallennettu muualle kuin kuvatiedostoihin, sydämeen. Osa hetkistä löytyy myös Instagramista, kun sinne on helppo napsauttaa kuva juuri siitä hetkestä. 

Ihanaa oli, kun työt eivät juuri ennen sunnuntaita pyörineet mielessä. Muiden lomanalku sai tunteen, että tässähän on melkein lomalla itsekin...

Ja lauantai-iltana, kun lapset olivat jo nukahtaneet, parasta oli yösauna ja yöuinnit.

Järvi oli taianomaisen tyyni ja yö tietenkin valoisa.

Koivuntuoksu ja kylmä omenasiideri.

No, eihän tätä tarvitse suomalaisille kuvailla...

Lapset olisivat jääneet varmasti mökille vaikka asumaan.Vaikka ne duracellit jaksaa koko ajan keksiä uutta ohjelmaa, on riemua ihana seurata:

Leevin kaarnakauppa sai hyvän voiton ja kaarnalaivojen myynti mahdollistaa lelukauppareissun.
Ellan riemu metsämansikoista heinään pujotettuna.

Kun iskä sai virvelillä ison hauen ja se syötiin päivälliseksi.

Ellan loikoilu laiturilla jalkoja uittaen, tätä vaadittiin jatkuvasti lisää.

Lumpeenlehtien noutoreissu soutuveneellä.

Luonnonkukkien kerääminen vaelluskengissä.

Lettukestit huvimajassa.

Ympärivuorokautiset yöunet (mun suosikki).

Isot aallot venereissulla.

Kotiinpaluunhan kaikki tietääkin; väsymystä, tavaroidenpurkua, likaisia varpaita, pyykinpesua. 

Mutta ainakin huomenna muut saavat yhä nukkua pitkään.

Ja lomassa ehdottomasti melkein parasta onkin lomanodotus, joten minä tahollani jatkan sitä.

Ihanaa viikkoa kaikille Jussin jälkeenkin!

Mitäs tänään tehtäisiin?

Mietin, mikä otsikossa on niin outoa.

Ehkä se, että usein sitä ei edes arkena ehdi miettiä, mitäs tänään tehtäisiin.

Arki täyttyy niin kaikesta arkisesta ohjelmoinnista, ettei tarvitse juurikaan miettiä.

Kyselyt jää viikonlopulle.

Lähdin eilen illalla myöhemmin illalla omalle kävelylenkille. Ellalle tuli suru puseroon.

Olisi halunnut mukaan pyörällä, mutta en jaksanut.

Jossain krokotiilikyynelien ja keittiön ikkunasta lähetettyjen lentopusujen välimaastossa huomasin luvanneeni retken keskelle arkipäivää.

Oikein hyvä, että tuli luvattua.

Lupaukset pitää pitää, se on meillä tärkeää.

Niinpä työpäivän jälkeen suunnistimme kauppaan valitsemaan retkieväitä.

Kotiin pakkaamaan reput ja äitille kahvia iso termari.

Malttia ja kärsivällisyyttä yksi repullinen.

Unohdettiin hyttysmyrkky ja huomenna ollaan paukamilla.

Kyllä kannatti taas lähteä.

Kestää se hetki kun työpäivän päätteeksi pakkaat eväitä ja vastaat tuhanteen kysymykseen:

"Kyllä, voit ajaa alkumatkan pyörällä." (Toteutui.)

"Metsässä emme tarvitse vasaraa." (Ei tullut karhuja)

"Puoli kylää ei voi lähteä mukaan." (Äiti on töissä päiväkodissa.)

"Niin saatammekin nähdä eläimiä" (Sammakko, hyttyset, linnut ja oravat CHECK.)

"Ollaan toisen kerran sitten retkellä yötä." (Harkitsin itse metsään jäämistä...)

Nimittäin metsässä on jotain suorastaan maagista.

Siellä on hiljaista, vaikka läsnä on lapsia.

Metsässä ehtii juoda rauhassa monta kuppia kahvia.

Metsässä ei tule riitaa.

Metsässä maja rakennetaan yhdessä.

Metsässä veikka tappaa siskonkin selästä hyttyset.

Metsässä lapseni kertoo puiden puhuvan värisyttelemällä lehtiään.

Metsässä aika on pysähtynyt.

Metsässä tuntemattomatkin pysähtyvät juttelemaan, jos sellaisia tulee vastaan.

Metsässä olen enemmän tässä hetkessä lapseni kanssa.

Jos löydät listasta yhdenkin asian, josta olet haaveillut tai kokenut ehkä huonoakin omaa tuntoa, suosittelen retkeä metsään.

Jos nyt et ihan uskalla olla hurjapää ja kokeilla arki-iltaa, viikonloppuna on joskus vapaata.

Tiedän, kuinka omani nauttivat metsästä.

Silti usein kävelen itsekseni lähialueen retkeilyreittejä, jotta saan kroppaan myös lämpöä ja päivän sporttikiintiön täyteen. Itsekäskin saa olla, mutta tarjotkaa lapselle tämä elämys.

Parasta on, että se on ilmainen. Eväidenkään ei tarvitse olla ruisleipää kummempaa.

Metsässä nimittäin kaikki maistuukin paremmalta.

Jos näette ylläolevan majan (se tuli valmiiksi, koska ohitimme normaalin kotiintuloajan tänään heittämällä) niin olette löytäneet meidän vakiretkipaikkamme.

Täällä käydään tsekkaamassa, miltä näyttää, kun vesi jäätyy, sulaa, luonto herää ja ötökät ilakoi.

Ihanaa Viikkoa kaikille!

Siitä unelmien pihasta

 Kerskuin viimeeksi, että toivoisin pihalla rönsyilevän kunnolla. 

Kaivoin pinterestistä kuvia siitä, miten vanha piha ja puutarha voi olla luonnonmukaisellakin tavalla kaunis. Kaikiss kuvissa on jotain, joka kiehtoo minua.

Toki ymmärrän, että talomme ei ole ihan samanlaisessa kontekstissa, kuin missä nämä pihat ja puutarhat sijaitsevat. Täällä valtava lupiinimeri saisi varmaan osakseen hiukan jopa laiskan emännän pilkkaa.

Kuitenkin ostin luonnonvaraisten kukkien siemeniä ja heittelin niitä multaan kasvimaan tienoille. Ne ei kuulemma vaadikaan edes alustaltaan paljoa. Mies tietenkin varmaan trimmaa ne.

No ei sentäs.

Josko tuo pöhöttynyt kasvimaa ylikasvaneine kivikkoruohikko polkuineen olisi mun pala tätä kauneutta. Lisäksi katselin viimeeksi puutarhalla, että kesäkukkiin on tullut paljon sellaisia mulle "uutuuksia" jotka muistuttavat villin puutarhan istutuksia.

Niitä voisi viljellä jossain vaiheessa, jos on aikaa ja tarmoa, ruukkuihin. Saviruukkuihin ja sinkkisiin vanhoihin.

Omppupuut ei vielä tuottane koreittain omenia, mutta pärekorit on jo valmiina. 

Vanhoja huonekalujani en raaskisi missään nimessä viedä ulos, mutta ehkä joskus kupponen kuumaa maistuisi yllä olevalla tavalla katettuna?

Minkälainen on teidän unelmien puutarha?

Tällaisen "Mummolatyylin" lisäksi minua kiehtoo hitusen boheemit puutarhatrendit ja kuvat tällä hetkellä, joten niistäkin saattaa postaus tipahtaa.

Sateisen kelin ja kipeän selän tekosia nämä haaveilut.

Kuvat siis pinterestistä, katsomisen iloa :)

Pihasuunnitelma suunnittelematta

Tänä keväänä päätin, että kesän aikana tapahtuisi paljon pihamaalla.

Rehellisesti sanottuna, siellä ei ole tapahtunut juuri mitään.

Onneksi sentäs sellaiset (ainakin suurin osa) jotka on aiemmin istutettu, kasvaa.

Kesäkukatkin ovat vaiheessa, osa haettiin tänään puutarhalta ja ovat paperikasseissa autokatoksessa.

Huomenna istutushommia.

Jokatapauksessa, haaveita pihan suhteen on. Toisaalta on kiva vaan vähän odotella. (Tuo lause on varmaan automaattisen sanasyötön kirjoittama...)

Kaikki on vielä niin pientä ja matalaa. Olisi ihanaa, kun olisi korkeat puut.

Vielä ihanampaa on ehkä vuosien jälkeen sanoa, että muistan kun tuokin omppupuu oli vain hitusen minua pidempi.

Töissä ilmiöstä oli puhetta. Jos muutto tulisi, nainen ikävöisi perennoja ja kasveja.

Ne ei ole välttämättä hyvin menestyneitäkään, ei niin kauniskasvuisiakaan aina, saati edes kovin kalliita. Niihin liittyy muistoja. Puutarhahommilla on vähän sama vaikutus ihmiseen kun luonnolla.

Veikkaan.

Itsehän pyrin mahdollisimman mummolameininkiin ajan saatossa.

Mies terrorisoi niittyajatuksiani ajamalla ruohot ja kaiken mahdollisen luonnonvaraisen mahdollisimman pian, tasaten saumat vielä muilla hurisevilla.

Ehkä se luovuttaa vuosien saatossa, ja saan palan ränsistyneisyyttä pihaan. Jossain vaiheessa sen on pakko vaikka loukata lonkka taikka muuta vastaavaa, ja toiveeni toteutuu.

Naapurit kiittelee sitten, mutta jos aidatkin olisivat jo kasvaneet korkeammiksi....

Pitääkin joskus tehdä unelmien puutarha postaus, kaivaa pinterestistä kuvia.

Haaveita ja sen sellaisia saa olla.

Itsehän en raaski perennapenkistä edes kaikkia rikkoja kuopsutella pois, 

rikkakin voi olla kaunis.

Koska kuvissa näkyy nämä jättimäiset raparperit, on syytä sanoa, että asiat ovat yleensä paremmin aidan toisella puolella ja ruoho vihreämpää. Raparperit ovat naapurilta, hain kesken hommien itselleni, kun tarjottiin kauniisti. Ihanaa! Mutta itsehän en tällaisia saisi kasvamaan hormoneillakaan.

Kuten kuitenkin mainitsinkin, näissä hommissa tärkeintä ei tietenkään ole menestyä,

jos ei sitten kyllä aina huvittaisi keväisin kaivaa kuolleita perennojakaan pois.

Pääasia on se ihmettely. 

"Ai toi kukkii, mitähän tosta nousee, näinköhän tuosta nousee mitään tänä vuonna, onkohan mulla paikka tälle pahvimukissa salakuljetutulle perennalle, missähän ne lidlin sipulit olikaan, kuinkahan korkeaksi tämä kasvaa, onkohan tämä rikka, pitäisköhän vaihtaa vielä näiden paikkaa keskenään, oliko tässä samanvärinen kukka viimevuonna muka, sainko tämän äidiltä, tuotiinko tämä kurrolasta, miksi tossa on mustia kirvoja."

Tiedättehän. 

Kyllä te tiedätte. Heti mullan jälkeen tämä alkaa uudella tontilla ruohon kastelulla.

Suorastaan nauratti joskus tässäkin kylällä kuinka ruohoja hoidettiin! Ruohoa! Mutta se on osa prosessia, tasainen vihreä kasvualusta kaikelle. Minulle ruoho ei ole enää niin pyhä asia, mutta toinen puolisko kotona ei näe vieläkään ihan vihreää, kun pyydän parhaimmasta kohtaa nurmikkoa poistamaan palan palkintonurmea kuukahtaneen perennan tieltä. Kyllä se ensi keväänä virkoaa.

Uudelle on annettava mahdollisuus.

Niinpä meillä tapahtuu tänä kesänäkin omaan verkkaiseen tahtiinsa. Perenna perennalta, suunnitelma suunnitelmalta ja sittenkin vaan lätkin tuurilla. Se on eniten minua. Luotan näissäkin hommissa ehkä vähän liikaa intuitioon, mutta ainakin pääsen lähelle prosessia. Huvilalla ja huussilla ei olisi mitään asiaa tähän maaplänttiin; muutenhan tekemisestä katoisi ilo.

Niinkuin esimerkiksi kukkapenkit. Kautta aikojen ne on kaivettu öisin, puolen yön tietämillä. Joka kerrasta on heikko kamerakännykkätallennus, jonka mieheni on ottanut ikkunaruudun läpi minun tarpoessa väkivalloin nurmea rikki hyttysparven saartaessa. Ei, ne ei kuulu blogiin. Ne on henkilökohtaisia aarteita.