Pihasuunnitelma suunnittelematta

Tänä keväänä päätin, että kesän aikana tapahtuisi paljon pihamaalla.

Rehellisesti sanottuna, siellä ei ole tapahtunut juuri mitään.

Onneksi sentäs sellaiset (ainakin suurin osa) jotka on aiemmin istutettu, kasvaa.

Kesäkukatkin ovat vaiheessa, osa haettiin tänään puutarhalta ja ovat paperikasseissa autokatoksessa.

Huomenna istutushommia.

Jokatapauksessa, haaveita pihan suhteen on. Toisaalta on kiva vaan vähän odotella. (Tuo lause on varmaan automaattisen sanasyötön kirjoittama...)

Kaikki on vielä niin pientä ja matalaa. Olisi ihanaa, kun olisi korkeat puut.

Vielä ihanampaa on ehkä vuosien jälkeen sanoa, että muistan kun tuokin omppupuu oli vain hitusen minua pidempi.

Töissä ilmiöstä oli puhetta. Jos muutto tulisi, nainen ikävöisi perennoja ja kasveja.

Ne ei ole välttämättä hyvin menestyneitäkään, ei niin kauniskasvuisiakaan aina, saati edes kovin kalliita. Niihin liittyy muistoja. Puutarhahommilla on vähän sama vaikutus ihmiseen kun luonnolla.

Veikkaan.

Itsehän pyrin mahdollisimman mummolameininkiin ajan saatossa.

Mies terrorisoi niittyajatuksiani ajamalla ruohot ja kaiken mahdollisen luonnonvaraisen mahdollisimman pian, tasaten saumat vielä muilla hurisevilla.

Ehkä se luovuttaa vuosien saatossa, ja saan palan ränsistyneisyyttä pihaan. Jossain vaiheessa sen on pakko vaikka loukata lonkka taikka muuta vastaavaa, ja toiveeni toteutuu.

Naapurit kiittelee sitten, mutta jos aidatkin olisivat jo kasvaneet korkeammiksi....

Pitääkin joskus tehdä unelmien puutarha postaus, kaivaa pinterestistä kuvia.

Haaveita ja sen sellaisia saa olla.

Itsehän en raaski perennapenkistä edes kaikkia rikkoja kuopsutella pois, 

rikkakin voi olla kaunis.

Koska kuvissa näkyy nämä jättimäiset raparperit, on syytä sanoa, että asiat ovat yleensä paremmin aidan toisella puolella ja ruoho vihreämpää. Raparperit ovat naapurilta, hain kesken hommien itselleni, kun tarjottiin kauniisti. Ihanaa! Mutta itsehän en tällaisia saisi kasvamaan hormoneillakaan.

Kuten kuitenkin mainitsinkin, näissä hommissa tärkeintä ei tietenkään ole menestyä,

jos ei sitten kyllä aina huvittaisi keväisin kaivaa kuolleita perennojakaan pois.

Pääasia on se ihmettely. 

"Ai toi kukkii, mitähän tosta nousee, näinköhän tuosta nousee mitään tänä vuonna, onkohan mulla paikka tälle pahvimukissa salakuljetutulle perennalle, missähän ne lidlin sipulit olikaan, kuinkahan korkeaksi tämä kasvaa, onkohan tämä rikka, pitäisköhän vaihtaa vielä näiden paikkaa keskenään, oliko tässä samanvärinen kukka viimevuonna muka, sainko tämän äidiltä, tuotiinko tämä kurrolasta, miksi tossa on mustia kirvoja."

Tiedättehän. 

Kyllä te tiedätte. Heti mullan jälkeen tämä alkaa uudella tontilla ruohon kastelulla.

Suorastaan nauratti joskus tässäkin kylällä kuinka ruohoja hoidettiin! Ruohoa! Mutta se on osa prosessia, tasainen vihreä kasvualusta kaikelle. Minulle ruoho ei ole enää niin pyhä asia, mutta toinen puolisko kotona ei näe vieläkään ihan vihreää, kun pyydän parhaimmasta kohtaa nurmikkoa poistamaan palan palkintonurmea kuukahtaneen perennan tieltä. Kyllä se ensi keväänä virkoaa.

Uudelle on annettava mahdollisuus.

Niinpä meillä tapahtuu tänä kesänäkin omaan verkkaiseen tahtiinsa. Perenna perennalta, suunnitelma suunnitelmalta ja sittenkin vaan lätkin tuurilla. Se on eniten minua. Luotan näissäkin hommissa ehkä vähän liikaa intuitioon, mutta ainakin pääsen lähelle prosessia. Huvilalla ja huussilla ei olisi mitään asiaa tähän maaplänttiin; muutenhan tekemisestä katoisi ilo.

Niinkuin esimerkiksi kukkapenkit. Kautta aikojen ne on kaivettu öisin, puolen yön tietämillä. Joka kerrasta on heikko kamerakännykkätallennus, jonka mieheni on ottanut ikkunaruudun läpi minun tarpoessa väkivalloin nurmea rikki hyttysparven saartaessa. Ei, ne ei kuulu blogiin. Ne on henkilökohtaisia aarteita.