Tarinan vapaus

Tänään kun tultiin koko porukalla pyörillä hoidosta kotia, olin kiitollinen kun ei enää satanut kaatamalla. Näin sateen vain rasittavana tekijänä, enkä ymmärtänyt sitä, mitä seitsemänvuotias poikani niin viisaasti näki; sateen aikaansaannoksen.

Liekö ihanampaa tunnetta, kun ajaa fillarilla suuresta lätäköstä. Sen täytyy pitää sisällään tunnetta vapaudesta ja rohkeudesta, uskalluksesta ja pelkästä riemusta. 

Jokin aika sitten olisin ärsyyntynyt pyykin määrästä! Nyt kannustin, aja vielä kerran ja katselin hymyssäsuin kun rapa roiskui.

Pojan sanat: "Onneks naapurin poika potki pois lokarit, niin roiskuu paremmin" toi tunteen, että osaisinpa kääntää useammin asioiden positiiviset puolet näkyviin.

Arjessa on niin paljon vauhtia ja kiirettä, että emme huomaa kuinka se tappaa kaiken luovuuden elämästämme. Pakollinen pysähtyminen tekee monelle hyvää. Edellisenä päivänä kun pyöräilimme hoitopäivien päätteeksi kotiin, teki sama seitsenvuotias poika jarrutuksen yhtäkkiä.

"Tykkäisit varmaan noista kukista"

"Tuu nyt jatketaan"

"Kun mä oon koulussa ja ajan yksin kotiin, saatat joskus yllättyä et sulla onkin kukkia kotona, koska sä pidät niistä."

"Ihanasti sanottu."

Pysähdyimmekö poimimaan kukkia? Kuulinko lapseni äänen?

Kuulin sen illalla, kun villit lupiinit olivat jo eteisen penkillä odottamassa pääsyä maljakkoon.

Olisipa meillä samanlainen taipumus aikuisenakin tarttua hetkeen ja nähdä kauneus ympärillä..

Aikuisten maailma muodostuu enemmän säännöistä, normeista, luokittelusta, järjestämisestä, vertailuista, aikataulutuksesta.

Pinoista.

Minä pinoan kuivan pyykin. Pinoan hoitovaatteet. Pinoan sisustuslehdet. Siivotessa pinoan tyynyt, täkitkin pinoan. Sukat, alusvaatteet. Pinoan asiat elämässäni sellaiseen järjestykseen, jossa niitä on helppo käsitellä.

Onkohan vaarana, että jokin asia pinon alta jää huomaamatta? Onkohan vaarana, että pinoaminen on tärkeämpää kuin asia jonka vuoksi pinoan?

Tiedättehän sen riemun, kun lapsi siivoaa huoneensa ja riemastuu elämän yllätyksellisyydestä:

"Oliko mulla tällanenkin, en oo ees osannut etsiä?"

Aikuinen osaa etsiä, lukuisista pinoistaan. Elämä ei enää yllätä näissä hetkissä.

Me katsomme mutta emme näe.

Kuuntelemme,mutta emme kuule.

Koskemme, mutta emme tavoita.

Hiljennymme, mutta emme rauhoitu.

Olemme tässä, mutta jossain  muualla.

Suojelemme, mutta ketä?

Moni puhuu sitten kun -elämästä. Sille on tullut vastapainoksi sitten kaikenlainen down-shiftaaminen, mindfulness, olla tietoisesti läsnä, lähteä Intiaan vaeltamaan, hankkia pitsinnyplääjän tutkinto, hankkia pääntäyteinen huumaannus... Me suoritamme senkin, koska kukaan meistä ei halua elää sitten kun. Elämä on lyhyt, sen tietää jokainen. Parasta, että voi sanoa ainakin eläneensä nyt. Kaiken elämisen keskellä me jatkamme samalla kierteellä.

Me emme näe kauniina asioina roiskuvaa kuravettä, emme hyllyltä tippunutta konetiskitablettipurkkia, multaiset sormet valkoisella sohvalla ahdistavat joka kerta.

Me emme kuule ruohonleikkurin ääntä soivana saati metsikön huminaa rauhoittavana. Me emme tunne syreenin tuoksua aamuisella pyörämatkalla töihin, tai oljenkorren hipaisua säärellämme. Me emme hipaise vahingossa mummoa jolle ojennamme kauppakassin, me emme paijaa kylän lasten hiuksia, emme tartu kädestä käteen syyttä, hyvä että muistamme syyt koskettaa. Teemme askareitamme, katsomme lapsiamme, he kysyvät ja me vastaamme. Emme osaa sanoa, mistä he puhuivat tänään tai mikä heitä ilahdutti. Vaikka olemme olleet tässä koko päivän. Takerrumme siihen mitä näemme ulospäin, emme siihen mitä sisältämme kumpuaisi.

Omasta lapsuudestaan muistaa jotain. On muistikuvia, jotka satuttavat ja muistikuvia jotka ilahduttavat. Mutta meissä jokaisessa asuu meidän oma sisäinen lapsemme, joka on täynnä muistijälkiä, joita emme muista. Mitä me haluamme antaa lapsillemme muistoksi meistä, näitä mielikuvia, tunne-elämyksiä, sisäisiä lapsia, joita he kantavat mukanaan aikuisuudessaan?

Ylipäätään miten me haluamme elämämme elää? 

Meillä on aikaa vielä.

Juosta postilaatikolle hakemaan postia kurahousut nilkoissa iloiten siitä, että tällä kertaa emme kaatuneet kertaakaan tuntematta pettymystä siitä, että laatikko olikin tyhjä.

Ylipäätään jokaiselle aikuiselle tekisi hurjan hyvää seisoa päivittäin kurahousut nilkoissa pääsemättä niistä omin avuin pois. Pakollinen pysähdys keskittyä vain siihen ja tuntea todellista riemastumista siitä, kun tämä taito todella on hallussa. Saati sitten siitä, kun olemme vihdoin valmiita jopa auttamaan ystävää lenksujen irroittamisessa. 

Näissä hetkissä on jotain, jolloin toivoisi maailman olevan enemmän lasten kaltainen.

Kiitos!