Nyt tulee sitten postausta mun harrastuksesta.
Harrastuksesta, joka tällä haavaa ainakin isommassa skaalassa aiheuttaa sekä närkästystä että ihailua. On niitä, jotka jaksavat tsempata ja ymmärtää, mihin itseni haastan.
Sitten on niitä, jotka eivät ihan jaksa.
Koska mun ei tarvi.
Mutta mä haluan.
Mutta mä haluan.
Postauksia mun elämäntaparemontista voitte löytää blogista kun selaatte taaksepäin. Kaikki juontaa juurensa noin vuoden taakse, kun tajusin ylittäneeni BMI:n lukemissa yli 30:n rajapyykin.
Merkittävä lihavuus.
Mä heräsin ja aloin tekemään asialle jotain, ensin hyötyliikunnan merkeissä.
Sitten valitsin Jutan Go fat go-dietin netistä, ja kömmin salille.
Ekat kerrat oli hanurista.
Mä vihasin kuntosalia.
Pitkään.
Mutta se taival taittui, jonka jälkeen oli vuorossa lepoa ja omien rajojen etsimistä.
Ajoin itseni aika äkkiä liian vähille kaloreille ja liialliseen treenamiseen. Mä väsyin, ja kai lähellä oli jo ylikuntokin; sykkeet nousi, unet kärsi, mieli ei kestänyt muutoksessa mukana.
Oli aika levätä, ja rauhoittaa menoa.
Pitkään taistelin sitten sen kultaisen keskitien kanssa. Ja sen kanssa, mikä on juuri mun kropalle riittävästi kehitykseen muttei liikaa väsyäkseen. Ja kun sain itseni tietylle tasolle, lepäsin lisää.
Välillä tuli saliövereitä, mutta osasin jo lukea kroppaa jotenkin.
Tuli nälkä ja himo. Söin mitä halusin, ja aloin jo lipsua omista periaatteista.
Salit ja kuntoilu pysyivät mukana silti koko ajan.
Jokin aika sitten kyllästyin siihen, että tuntui, että en edisty salilla.
En saanut painoja ylös, en haastanut itseäni.
Kropassa ei näkynyt muutoksia.
Ruokavalion takia olo oli joskus kaamea; se ei tukenut harrastustani millään tavalla.
Liian pitkiä ruokavälejä, taikka liian vähän hiilareita. Herkkuja, Sokerien nousuja ylös alas.
Liian vähän protskuja. Liian vähän nestettä. Liian vähän suolaa.
Saliohjelmat junnasivat. Mä tein mitä huvitti ja mitään jakoja ei ollut.
Turhauduin.
Ystäville olin pitkään puhunut personal trainerista, saliohjelmien ja ruokavalioiden teettämisestä.
Tuntuivat työläiltä ja kalliilta. Ehkä vähän olis ujostuttanutkin tällaista hissukkaa ;)
Niinpä mä vaan päätin lähteä mukaan nettivalmennukseen.
Meni syteen tai saveen.
Ja ilmoittauduin Jutan Bikini Challengeen.
Nyt on puoliväli, ja kirjoitan tätä tankkauspäivän jälkeisissä huuruissa.
Fyysisesti ja henkisesti matka on ollut välillä raskas.
Mutta tiedättekö? Kaikki esteet on ylitetty.
Salilla painot nousee, vaa'ssa kotona laskee.
Ja sentit kolisee.
Ennen kaikkea mä rakastan sitä henkistä tunnetta, kun mä pystyn haastamaan itseni.
Pystyn treenaamaan vähän lujemmin ja syömään puhtaasti.
Ja tulokset motivoi.
Niitä todella on syntynyt jo viidessä viikossa.
Ja tiedänhän mä, että lihasta ei rakenneta hirmuisesti siinä ajassa, mutta vartalo kyllä muokkaantuu.
Kuinka moni sitten lopulta tiesi mun projektista?
Jotkut harvat ja vertaistukiryhmä.
Koska mä tiedän miten helppoa toisia on arvostella.
Miten helppoa on ajatella, että ei sun enää tarvitse, ajatella vaan niitä fyysisiä ja ulkonäköseikkoja.
Ne on haasteen alussa läpikäyty ja nyt tuntuu jo siltä, että ne on sivuseikkoja!
Mä olen ylittänyt mukavuusalueen monta kertaa. Olen onnistunut hoitamaan viisi kertaa viikossa saliliikunnan, aamuaerobiset ja tarkan ruokavalion!
Sen lisäksi olen ehtinyt rakastaa, olla läsnä oman perheeni luona.
Myönnän, pyykkiä on pinoissa enempi kuin koskaan. Koko perheen vaatekaappina tuntuu toimivan toisinaan kodarin pöytätaso.
Muutaman kerran olen saanut vähän rankkaa palautetta.
Sellaista, joka on saanut kyyneleet silmäkulmaan ja pistänyt miettimään arvojärjestystä.
Ihmiset osaavat olla aika raakoja toisilleen, vaikka itsekin mielellään keskittyvät elämässään itselleen rakkaisiin asioihin, eikä heidän lempilapsiaan kukaan ole arvostelemassa.
On joskus vaikea nauttia omasta vartalosta, siihen kertyvästä voimasta, ja puhkua terveellisempää itsetuntoa, kun selän takana kuiskitaan.
Mutta, loppujen lopuksi ylhäällä oleva lause kiteyttää kaiken.
Niinpä niin.
Matka jatkuu vielä viitisen viikkoa! Positiivisin mielin ja täynnä tarmoa sekä tietenkin niitä itsensä haastamisen kohtia eteenpäin!
Arvostelijoille vielä vähän räväkästi loppuun hieman tahditon lause:
Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin!
No aika harvan TARVII käydä salilla ja vaan super mahtia kun TAHDOT käydä. Ja prioriteetit tiedät sinä ja perheesi , ei muut. Ovatko arvostelijat kenties salia vailla? ;) Ihmiset sekottavat helposti halun olla kiinteä , että et rakasta itseäsi. Huvittavaa , sillä itse sanoin Elenan jälkeen siskolleni , että en pidä itseäni sen arvoisena että kuntoilisin enemmän ku kerran pari viikossa. Hän patisti kuntoilemaan ja mustasta tunnelista selvittiin. Joten go go nainen , mutta ilon kautta ja perhe huomioiden <3. Tsemppiä!!
VastaaPoistaTotta :) En tiedä, kai jotkut sitten kokee, että sen täytyy olla jostain pois. Onhan se tällä hetkellä kodinlaitosta, taikka ompeluista tai muista niistä jutuista joihin ennen otin itselleni aikaa. Väitänpä melkein pokkana että se aika joka menee perheeseen ja lapsiin pysyy aika vakiona. Joskus toki kiireisempi treeniviikko mutta jotkut reenit selättää noin 25min kotisetilläkin! Joten sen ajan löytää jostain aina! :) Omaa kroppaa painona käyttäen! :)
PoistaItsekin sd.n ja bc.n läpikäyneenä tiedän mistä puhut!
VastaaPoistaMyös tuo seläntakana kuiskiminen on valitettavan tuttua. Pidä katse eteenpäin ja leyka pystössä!! Kateutta se vain on, näytät upealta!!! ♥♥
Kiitos! :) Ja varmasti sitten tiedät, kun on kokemusta, et joskus tää vetää tiukille, vaikka ei oliskaan mikään kisadietti. Sitten sitä joutuu epäilemään jo itseään ja onko vaivan arvoista. Ja miks lähteä mukaan. Mutta toisaalta sellainen itsensä haastaminen on aika superia! :) Ja jokainen aikuinen ihminen tietää, että jos ei suuntaa minnekään lavoille, elämä ei kaadu ylimääräiseen lepopäivään taikka yksittäiseen repsahtamiseen. Jotenka siinä mielessä tää on haaste vaan omalle mielelle, ei mitään sen mullistavampaa. Ootko kirjoittanut sun BC-kokemuksista?
PoistaEn oo kirjottanu niistä. Mutta sain mielestäni mahtavat tulokset sillä! Lähetin muutoskuvat ff.lle ja sain ilmaisen uuden valmennuksen, menin liteen. Sillä sai kivasti lihaserottuvuutta kun oli saanut ne ylimääräiset suurimmat ensin bc.llä pois. Lite ei ole niin rankka, ruokaa enempi joten itellä jaksaminen paljon parempaa mitä bc.llä. mutta en jaksanut sitte vetää liteä kunnialla loppuun kun oli tiukka bc jo alla. Mutta suosittelen kyllä liteäkin! :) nyt odotellaan vauvaa syntyväksi ja taas alotetaan urakka kunhan pienen saa toiselle puolelle mahaa..
PoistaJa juurikin kuvailemasi tunteet on tuttuja!! Onnea matkaan! Se hyvä olo on jo riittävän mahtava palkinto verrattuna sokerimössö oloon. :)
Vautsi !!
VastaaPoistaHattua nostan, uskomaton saavutus!
Tsemppiä ja mukavaa kevään odotusta!
T.Anni :)
Kiitos Anni :) Matka jatkuu, ja pitää nauttia siitä, katellaan sitten sitä määränpäätä myöhemmin :) <3
PoistaJa ihanaa kevättä teillekin!
Hieno saavutus :)
VastaaPoistaOnko tuossa millanen ruokavalio? isäntä otti sen super diet ja aika kuivakka ajatellen siten että ite seuraisin sitä kun pitäisi noista 5kg raskauskilosta päästä vielä eroon :)
Hmmm... Ruokavalio on ihan jees, ja tässä on mahdollisuus myös ylläpitoon, jolloin ei tarvitse mennä niin niukille. Peruspuhdasta ruokaa, tietenkään mitkään herkut ei tähän kuulu :D Valmennus on tarkoitettu vartalon muokkaamiseen ja sopii naisille, joilla on maks. 10kg ylipainoa. Meet sitten hienosti tuohon rajaan. Fitfarmilla on muitakin nettivalmennuksia, jotka on varmasti toimivia kun niitä noudattaa! :) Suosittelen, jos riittää aikaa, halua ja tahtoa! :) Ja tsempit sille isännälle SD:n pariin! :)
PoistaSie oot pystyny vaikka mihin ja ihan huippua että tunnet olon hyväksi ja jaksat paremmin <3 Siihen on tarvittu paljon luonteen lujuutta ja rohkeuttakin! Oon siusta ylpee :) Tsemppiä jatkoon <3
VastaaPoistaKiitos ihanainen tsempeistä <3 Oot niin ihailtavan positiivinen <3
PoistaIhan mielettömän muutoksen oot kokenut, blogiasi pitkään lukeneena sen huomaa kuvista selvästi :) Tsemppiä vaan jatkoon. Kehnoista kommenteista ei kantsi välittää. Tärkeintä on se, että saat itsellesi hyvän fiiliksen liikkumisesta ja omien tavoitteittesi saavuttamisesta. Itse yritän liikkua vuorotyön ja kolmilapsisen perheen arjen pyörittämisen lomassa säännöllisesti. Liikkumiseen käytetty aika ei ainakaan minulla ole lapsilta tai puolisolta pois. Olen paljon tehokkaampi ja hyväntuulisempi kun saan urheilla. Mitäs pyykkikasoista ja epäsiististä kodista, kun muuten puhkuu intoa ja energiaa!
VastaaPoistaKiitos ja kiva, että löydät itsellesi aikaa liikunnalle! Liikutaan jatkossakin! :)
PoistaMoikka :) tosi hyvä kirjoitus! Olen aktiivisesti lukenut tätä sun blogia jo kauan ja kauan, mutta en varmaan koskaan ole mitään kommentoinut. Nyt ajattelin antaa välittömän palautteen ja positiivisen sellaisen :) Ymmärrän miltä tuntuu, kun toiset ihailee ja ajattelee, että miten toi ehtii kaiken tuon: työn perheen ja treenaamisen yhdistäminen kun ei ole ihan yksinkertaista tai helppoa. On niitä, jotka todella sanovat sen ihaillen ja sitten niitä, joiden oman pahanolon takia on pakko lyödä lyttyyn ja vähintäänkin väittää, että perheen tai jonkunhan tuossa TÄYTYY kärsiä. On tuhansia selityksiä olla haastamatta itseään mihinkään mukavuusalueeltaan poikkeavaan toimintaan ja mikä sen parempia selityksiä kuin perhe ja työ, kun ne vie niin paljon aikaa. Niinhän ne viekin, mutta itsekin onnistun treenaamaan 1-5 kertaan viikossa ja meillä on neljä lasta 3-8v. Käytän hyväkseni sellaista aikaa, jolloin treenaamiseni aiheuttaa ns. vähiten harmia muulle perheelle ja onhan lapsillani ihan tasa-arvoinen toinenkin vanhempi, enkä mitenkään koe, että "jätän lapset isälle hoitoon" kun hyvänen aika sentään yhdessähän ne lapset on tehty, yhdessä ne myös hoidetaan :) Lisäksi isommat pystyy jo hyvin ottamaan pyörillä juoksulenkeilleni mukaan ja näin ollen tulee sitä yhdessä oloa myös treenaamisen lomassa. Jatketaan itsemme haastamista ja treenataan hyvällä omalla tunnolla, sillä kyllä se niin paljon energiaa antaa :) t. Eevi
VastaaPoistaOlet oikeassa ja kiva kun kommentoit tähän :) Totta, sävy usein kertoo kaiken vaikka asiasisältö olisi sama. Kenellekään ne asiat ei tuu ilmaiseksi, sen jos minkä on jo oppinut. Se aika mitä meni ennen ompeluun, taikka bloggaamiseen, kirjoittamiseen taikka mihin muuhun vain, on nyt sitä liikunta ja ruokapreppiaikaa. Kuusivuotias tutkija rakastaa mitata mun ruokia, vaikka voihan se olla kyseenalaista. Vaa'an käyttö ja luvut kiinnostaa, sekä kuinka monta pähkinää menee mihinkin grammaan :D Salaattia pilkkovat koko porukalle molemmat, ja mä otan siitä vaan oman eräni. Asiat voi tehdä vaikeiks tai sit ihan vaan helpoks. Usein en kuitenkaan tarkoituksella punnitse varsinaiseen ruoka-aikaan, vaan ruuat on valmiina mulle. En tahdo siltikään lapsille sitä käsitystä, että mä en voisi syödä mitä haluan. Joskus lapset kysyy, et voitko sä syödä karkkia. Sanoin, että aikuisena voi tehdä ruuan suhteen mitä haluaa ja äiti ei halua nyt karkkia. Joskus mä todella vedän karkkia sitten vastavuoroisesti. Asioista ei kannata tehdä suuria mörköjä. Jos oma elämä TODELLA on niin tiukilla ettei aikaa ole treeniin/ruuanlaittoon, sitten pitää vaan hyväksyä se tosiasia, että kaikilla ei niin ole. Koska se ei mun katsonnan mukaan sitten taas välttämättä ole kauhean oikea tapa elää; ihmisellä pitää olla ripaus aikaa, vaikka se tunti eli 4 prossaa päivästä yhteensä hyvinvointiin. Väitän että noin tuntiin mä hoidan aina treenin ja seuraavan päivän ruokaprepin. Mäkin kestän sen, et joku käyttää sen koiraharrastukseen tai lukemiseen tai telsun katsomiseen mielummin. Tulipa tästä nyt pitkä vastaus :) Mutta jokatapauksessa, ulkonäkökeskeisyys on se joka ihmisiä tässä pelottaa. Tekeekö se kaiken vain siksi, jotta näyttää hyvältä. Mitä arvoja se välittää lapsilleen? Äiti tykkää jälleen itsestä. Aika jännä homma, miten asiat voi nähdä monella tapaa, jos vaan kurkkaa vähän omien silmälasien yli :)
PoistaIhan älytön muutos tapahtunu, hattua nostan! Mun mielestä siinä ei oo mitään pahaa, jos vanhemmalla on oma harrastus. Jatka vaan samaan malliin :)
VastaaPoista