Kiitos!

Kun meidän lapset aloitti päiväkodissa viime elokuussa,

äiti oli sydän syrjällään.

Niinkuin vain monet äidit ovat tällä hetkellä.

Erityisen suurta huolta aiheutti isossa ryhmässä pärjääminen, ja toisaalta ihan se, kohtaako lapsien  luonteenlaadut ja temperamentit yhteen kasvattajien ja muiden lasten kanssa.

Huoli on osoittanut turhaksi.

On ollut suorastaan ilo seurata, kuinka lapset on löytäneet päiväkodin ilon.

Kasvatushenkilökunta on ihanaa ja empaattista, ja vaikka kiirettä riittää, niin riittää myös aikaa juuri minun murusille. Hoitoon on levollisin mielin helppo viedä lapset työpäivän ajaksi.

Nykyisin vanhemmat on usein hyvin sisällöllisesti vaativia lasten hoitopäivän suhteen.

Tiedän tämän omasta kokemuksesta ja ymmärrän että niin kuuluukin olla.

Mikä minulle on tärkeintä?

Että lapseni huomataan. Että juuri hän tuntee toisinaan, että hän on erityinen ja riittävä juuri siinä ollessaan.

Että hänen on turvallinen olla. Hän saa leikkirauhan ystäviensä kanssa ja kokee vaikuttavansa omaan leikkiseuraansa ja ympäristöönsä. Aikuinen ottaa syliin ja lohduttaa. Aikuinen heittäytyy.

Se riittää. Toiminnan sisältöön olen tyytyväinen, mutta minulle se on toissijainen juttu jos siinä kaiken ohella täyttyy ylläoleva.

Jos saisin vanhempana toivoa jotain, toivoisin sitä enemmän päättäjiltä ja rakenteiden luojilta.

Toivoisin mahdollisuutta kiireettömyyteen.

Siihen, että ryhmät olisivat lapsen kasvun kannalta sen kokoisia, että niissä sekä kehittyminen, kasvaminen ja oppiminen olisi optimaalista. Ryhmien koot olisivat pienempiä ja niitä ei varsinkaan kasvatettaisi kasvattajia lisäämällä. Huolehdittaisiin myös kasvattajahenkilöstön jaksamisesta.

Muistettaisiin, että monien lasten hoitopäivät on pitkiä.

Lapsille pitää antaa aikaa ja  mahdollisuuksia kiinnittymiseen päiväkodissakin.

Toivon, että minun lapseni ei tarvitsisi soljua mukana vain siksi, että aikuisilla ei ehkä riitä käsiä.

Meidän päiväkodissamme juhlittiin jo kevätjuhlaa, joka oli melkoisen haikea.

Tätejä lapset muistivat Rocky Road-tehtäväpurkilla ja orvokeilla.

Ja kiitoksella.

En tiedä sainko itse lopulta sanottua sitä kovinkaan selkeästi, tuota tärkeää Kiitos-sanaa.

Kiitos.

Kiitos, että he ovat tulleet 

nähdyksi

kuulluiksi

tärkeiksi.

Ella jatkaa samassa päiväkodissa erityisen ihanassa porukassa tärkeää taivaltaan,

ja Leevi siirtyy eskariin elokuussa.

Arvatkaa, onko äiti taas sydän syrjällään.

Pohtiiko se taas samoja asioita ja vähän muitakin lisäksi.

Haikein mielin kevätjuhlassa seurasin kun Leevi sai oman "stipendinsä" ja ystävät lauloivat eskariin siirtyville laulunsa.

Näillä eväillä on hyvä jatkaa taivalta.

Kiitos päiväkodin väki!