"Kun äiti keittää kynttilöitä"

Jokaisen lapsen joulunodotukseen soisi kuuluvan tietynlaisia perinteitä.

Sitä jotain, mistä tietää, että Joulua on syytä alkaa odottaa.

Niitä asioita, joita haluaa toteuttaa vuodesta toiseen.

Niitä muistaa omasta lapsuudesta.

Äitini leipoo itsenäisyyspäivänä piparit.

Ison taikinan. Vieläkin.

Mieheni kodissa joulurauhan julistus on pyhä asia, se määrittää aamupäivää.

Aatto on täynnä asioita, jotka määrittävät päivää.

Niitä on paljon ennen joulua, niitä on se ilta mummolassa, kun vielä haluat uskoa pukkiin, mutta tiedät, että illalla kannattaa käydä salaa vaatekaapilla kurkkimassa.

Tai kun tiedät, mihin kannattaa kurkata ja mihin aikaan.

Meillä perinteet seuraavat kyllä toisiaan, mutta ei niin orjallisesti tiettynä päivänä. 

Aattoakin pyritään rauhoittamaan. 

Mutta siis, ne joulua edeltävät asiat.

Ne on niitä, joita ryhdytään tekemään, jotta saadaan se tunne joulusta. Ne on niitä asioita, joista lapset huomaavat, että nyt on aika tehdä tuhatsatayksi listaa, jotka vedetään vielä aatonaattoon asti takaisin markkinoilta ja lisätään vielä jotain. Ihan pientä. Saanksmä, tuokse pukki.

Kun äiti keittää kynttilöitä.

Voisiko se olla yksi asia? Kun äiti keittää vanhat kynttilänpätkät, jotka on muistanut säästää vanhoihin kuppeihin ja kippoihin, viemisiksi ja omiksi iloiksi. 

Kun nisset kaivetaan kaapista.

Kun leivotaan ensimmäiset piparit.

Kun kuivatetut havut haetaan säilöstä kynttiläasetelmiin.

Kun kanelitangot ilmaantuvat purkkiin pastan ja kauraryynien viereen.

Kun vanhemmat vaihtaa kotikielen englanniksi, tonttujen kansainväliseksi kieleksi.

Kun kynttilänpätkiä syntyy valtavasti lisää.

Kun sauna pestään ja se täyttyy tuikkukipoista.

Kun lastenhuoneen lattia täyttyy lumitähtien paperisilpusta.

Kun kaikki viltit löytävät sohvalle.

Kun konvehtit ilmaantuvat kauppoihin.

Kun glögi tuoksuu iltaisin.

Kun odotusta voi melkein koskettaa. 

Ne on niitä asioita.

Arkisiakin, jotka määrittävät juhlaa.

Valmistelevat sitä meille. 

Parasta juhlimisessa, ehdottomasti.