Kun ei ehdi oikoa sohvatyynyjäkään...

Olen pahoillani, jos esteettikkona olen joskus saanut arjen, liikunnan, kaksi harrastavaa aikuista, pari vielä melko pientä lasta ja peruskiireisen arjen näyttämään iisimmiltä kuin se onkaan, ja ennen kaikkea "lannistettua" fiiliksellä, että se on niin helppoa kunhan tekee vaan.

Meidän arkemme muodostuu töistä, lasten hoitopäivistä, ruuanlaitosta, kauppakäynneistä ja treeneistä. Lapsilla ei ole varsinaisia harrastuksia, Ella käy heppailemassa silloin tällöin. Leevi etsii omaansa, mutta ei halua vielä mihinkään "ryhmäjuttuihin" ja leikkikaverit ovat eskarin lisäksi riittäneet. Kotona touhutaan pikkulegojen, lautapelien, leikkien, ulkoilun parissa.

"Peruspäivä" (esimerkkinä):

Herätys 5.45 (Pojat)

Herätys 6.30 (Tytöt, unikeot)

Aamupala ja hoitoonlähdöt (töihinkin!)

n.7.30 hoitoon

7.30-16.30 Työelämää

Ruokailu

17.00 Pikkukakkonen ja yhteinen kahvihetki

n.17.30 Toinen lähtee salille, toinen huolehtii ruuat ja seuraavan päivän eväät sekä touhuaa mitä nyt lasten kanssa milloinkin keksitään

Salilla olija saattaa pyörähtää kaupan kautta tullessaan

19-19.30 Toinen vanhempi poistuu salille ja toinen huolehtii iltapalan, iltatoimet sekä illan touhut.

n. 21 nukkumaan, usein molemmat ollaan jo pusuttelemassa unille

Pyykit naruille jos huvittaa ja muistaa

Kahvia ja sitä "parisuhdeaikaa"

Me olemme valinneet niin, että käydään useinmiten samoina päivinä salilla, jotta saamme esimerkiksi viikonlopulle puhtaasti vapaapäiviä koko perheen kesken vietettäväksi. Joskus viikkoon myös kuuluu sellaisia menoja, että sali menee todella myöhään ja lapset menevät sänkyyn, jonka jälkeen jompi kumpi vielä poistuu urheilemaan. Tai tulee useampia menoja ja on enemmän "treenivapaata". Itse tykkään, että jos hoppua luomalla luodaan, se tulee viikolle ja viikonloppuisin sitten levätään ja tehdään yhdessä. Nukutaan pitkään ja syödään pannaria.

Meidän lapset ovat tottuneet rytmiin, jossa molemmat aikuiset harrastavat. Aikojen alussa podin hiukan syyllisyyttä ja koitin asettaa treenini aamuvarhaiseen tai yömyöhään. Ne kostautuivat kuitenkin kropalle jaksamattomuutena ja yöunien menetyksellä. Nykyään olen armollisempi ja osaan ajatella itsekkäämmin. Toisaalta lapsetkin ovat isompia, joten on helpompi ottaakin aikaa kuntoilulle.

"Jossainhan ton treenimäärän ja harrastusmäärän pitää näkyä", on joidenkin lempilause kun me vaihdetaan läpsystä treenivuoroa. Se näkyykin. Arki-iltaisin me ei enää vierailla ystävillä, ja joskus tuntuu, että viikonloputkin menee helposti sitten perheen parissa (omasta tahdosta). Toki tapaan omia ystäviäni taholla, mutta perhevierailut ovat vähentyneet. Tuntuu kyllä, että muillakaan ei ole aikaa. Tämä on sitten asia, josta joskus kannan huolta, mutta onneksi lapsilla kuitenkin käy kavereita, kun meillä on käytännössä toinen vanhempi koko ajan kotosalla.  

Tästä asiasta tunnen toisinaan ahdistusta, mutta sittemmin olen tajunnut, että moni muukin elää ruuhkavuosien huippua. Ne ketä meitä on halunnut nähdä, on saanut meidät yhä pyytäessään kylään. Me pystytään kyllä myös suunnittelemaan elämäämme ilman kuntosalia. Ehkä ;)

Eniten ollaan luovuttu nipottamisesta kodin suhteen. Kestetään joskus paremmin kaaosta ja siivotaan sitten viikonloppuna tai viikonlopuksi (ehkä) paremmin. Arjen välttämättömimmät hoidetaan kyllä, mutta illalla itselläni menee kyllä oleminen lasten kanssa puunauksen edelle. Tai se, että vaan ollaan ja katsotaan telsua. Vanhoja lomakuvia. Käydään saunassa. Mitä milloinkin. Joskus vähän kitistään ja tapellaan, koska se on kanssa elämää.

Kodinhoitohuoneesta voi usein päätellä, onko ollut lepoviikko vai kunnon treeniviikko. Oven saa kiinni. Mieskin saa viikata jo pyykkejä. Puhtaat vaatteet voi hakea ihan hyvin tasoltakin. Ja työntää illan päätteeksi valmiiksi pyykkikoneeseen. Sithän ne ovat valmiiksi siellä, kun joku muistaa napsauttaa sen päälle. 

Blogin sisustuskuvia otetaan vähemmän, kun kukaan ei muista oikoa sohvatyynyjä. Yhä useammin menee päiviä, että en muista niitä oikoa. Se oli ennen mun lempipuuhaa. Kotona. Oikoa noita tyynyjä. 

Mutta ihan niinkuin ajattelin kertoa, että ilmaiseksi mitään ei saa. Asioita pitää priorisoida, niille pitää luoda puitteita, elämästä pitää silti vielä nauttia ja yhteistä aikaa olla. Mutta ei se helppoa ole. Joskus kun lapulla lukee "Jalat1", kaikkia kiukuttaa, kun ruoka on kaupan hyllyllä vielä, pari treenipäivää painaa alla ja töissä paineita, tekisi mieli vaan luovuttaa. Sitten sitä vaan kömpii sinne salille ja kyykkää enkat. Tai tulee mieli tyhjänä kotiin, yllättävän hyvällä tuulella. Ne on niitä hetkiä, jolloin muistaa, että tää on tän arvoista ja meidän tapa.