Lähdetäänkö metsään retkelle?

Tulen tämän kuukauden aikana kirjoittamaan varmasti moneen otteeseen hyvinvoinninsta etenkin siitä näkökulmasta, mikä auttaa meidän kunkin päänuppia kestämään.

Vaikka kuka väittäisi mitä, suurin ilo liikunnasta on mulle juuri sitä päänupin siedättämistä kaiken kaaoksen keskellä.

Olen kovin suuresti luonteeltani suorittaja. Mulle on tärkeää, että asiat usein näyttää hyvältä sen lisäksi että ne on hyvin. Asia, jolle en oikeastaan mahda minkään; olen yrittänyt kyllä siedättää itseäni muihinkin rooleihin ja oppinut sietämään enemmän kaaosta ympärilläni tietoisella harjoittelulla, mutta huomaan usein palaavani suorittamisen noidankehään. Sittemmin olen hyväksynyt tuon asian osana minääni, ja tajunnut, että sitä voi hallita ja omille pöhköille ajatuksilleen ei tarvitse aina antaa sijaa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut mulle tärkeää. En ole koskaan ollut mikään eräsamoilija. Enkä lähtisi vieläkään itseäni sanomaan "luontoliikkujaksi". Mutta varsinkin niinä hetkinä, kun oma pääkoppa huutaa hoosiannaa tai olen saanut viettää liikaa aikaa isoissa ihmisjoukoissa, kaipaan omaa rauhaa ja tilaa. Ja arvatkaa mitä? Metsässä ja luonnossa on tilaa.

Siellä on hiljaisuus ja rauhallista. 

Lupa hengittää ja laskea irti siitä mökästä, mikä saattaa muuten vallita ympärillä.

Mä olen lähiliikkuja. Karkaan mahdollisimman lähelle luontoon, ja meidän sijainti antaa siihen hyvät mahdollisuudet. Joskus treenaan tietoisesti, mäkijuoksen, teen hiittejä tai tasasykkeisiä aerobisia luonnossa/metsässä. Sekin on ihanaa, kun saa olla yleensä lähes yksin liikkuessaan.

Toisinaan samoilen ympäriinsä ja yritän keskittyä vain siihen hetkeen, joka on tässä ja nyt.

Hengittää kehkot täyteen ilmaa ja miettiä, miten pienen taajaman tytöstä pystyikin häviämään luonnosa liikkumisen taito.

Haaveilen niinkin suurista asioista kuin vaelluksista kauniissa luonnossa (tahdon Lappiin!) tai pannukahveista laavuilla.

Mulla on ollut onni matkassa, kun mulla on kokemus lapsuudesta siitä, mitä on laavukahvit. Mitä on retki metsässä. Olen päässyt lapsena luontoon, metsään ja siellä on leikitty ties mitä mielikuvitusleikkejä. Jotain, mitä meidän lapset rakastaa ja mitä me tehdään harvoin. Toisinaan sieppaan jomman kumman lapsista mukaani ja näin vietämme sitä "laatuaikaa". Joskus lähdemme koko porukalla, mutta nyt huomaan, että aivan liian harvoin.

Ne hetket, kun pysähtyy vaikkapa kesken kävely/juoksulenkin ja oma hengitys huurtuu ympärille.

Ainoat jalanjäljet ympärillä on ne, mitkä olet itse saanut aikaiseksi.

Kukaan ei hoputa, kukaan ei kiirehdi.

Ympärillä on useinmiten kaunista. 

Sulla on lupa ajatella just niitä ajatuksia mitä itse haluat.

Siinä stressi katoaa.

Toinen askel jokaisella, joka yhtään tykkää liikkua luonnossa voisi olla se, että lähde sinne lähiluontoon. Yksin, lapsen kanssa (pulkassaveto on hyvä treeni) tai koko perheen kera.

Jos pääset yksin, onnistut ehkä parhaiten saavuttamaan sen olotilan, josta puhun.

Ei suorittamista, vain liikkumista omalle kropalle sopivaan tahtiin.

Ja mikä sitten motivoi lähtemään?

Alla on tutkimustietoa luonnossa liikkumisesta.

Eikö me kaikki etsitä juuri tällaisia asioita hyvinvoinnille?

Nyrkkisääntö: Oleilu luonnossa

• 10 minuuttia: verenpaine laskee.
• 20 minuuttia: mieliala kohenee.
• Tunti: tarkkaavaisuus paranee.
• Kaksi tuntia: elimistön puolustusmekanismit elpyvät, kun kehon hyvät poliisit, tappajasolut, lisääntyvät.
• Kolme päivää kestäneen metsäkävelyn vaikutukset tappajasolujen määrässä ja syöpää vähentävien proteiinien määrässä kestivät yli 7 vuorokautta, jopa 30 päivää retken jälkeen sekä merkittävästi alensivat adrenaliinin ja noradrenaliinin (=stressihormonien) määrää.  Lisäksi retket alensivat merkittävästi verenpainetta ja veren sokeriarvoja. Ne myös vähensivät masennuksen, vihan, väsymyksen ja huolestuneisuuden tunteita, mutta lisäsivät elinvoiman tunnetta.

Vielä tulee senkin aika, että mä saan samoilla metsässä useamman päivän putkeen.

Voi luoja, siitä tulee hienoa!