Mau!

Ellan neljävuotissynttäripläjäys muutamin kuvin, olkaa hyvä.

Seassa sekä ne sukulaiskestit että dagiskavereiden pippalot.

Ja näiden kanssa sitten puljattiinkin.

Peruttiin ja järjestettiin sitten vähän hopulla uusiksi.

Kun sairasteltiin.

Kaverisynttäreissä tarjottavat oli suoraan kaupan pakastealtaalta, sekä karkkeja, poppareita, sipsejä tietysti. Hyvin maistui. Leivoin ainoastaan suklaakakun, siinä toivossa että paikalle eksyy myös kahvittelevia äitejä päiväkodilta. Osaksi siksikin päästin itseni helpolla, kun kyseessä olikin eri päivä ja vähän huonompi ajoitus kun alunperin oli tarkoitettu.

Ella oli kuitenkin odottanut tyttökavereitaan päiväkodilta kylälle, niin päätimme kestit pitää.

Ja kyllähän noillakin vauhtia piisasi, vaikka vähän vähemmän kuin aikaisemmalla poikaporukalla Leevin synttäreillä.

Ellan toiveissa oli kissasynttärit ja sellaiset äiti koitti tyttärelleen järjestää.

Jokainen tyttö sai kotiinviemisiksi kissapussukan.

Tassunjälki oli kiitoskortti osallistumisesta.

Melkoisia maukujoita meillä olikin!

Ihana likkaporukka!

Ja jotenkin jokainen juhlija tiesi Ellan mieltymyksen kissoihin.

Lahjapaketeista ja korteista löytyi kissoja eri muodoissa...

Pelkäsin hiukan, josko joku paketti maukuu oikeasti!

Ei sentäs!

Neiti oli tyytyväinen!

Sukulaissynttärit saatiin juhlittua oikeana päivänä, joskaan Ella ei varmaan ollut ihan parhaimmillaan flunssan ja korvatulehdus-yön jäljiltä.

Näitä kuitenkin Ella odotti mahdottomasti, kun kaverisynttärit oli peruttu tässä vaiheessa.

Rennon letkeällä asenteella mentiin nämäkin juhlat

ja kukaan ei silti kehdannut valittaa tarjottavista.

Kissakakun ja maatuskamuffarit taisin leipoa.

Olikohan muuta itsetehtyä. Luotin pirkkaan.

Silti saimme mahamme kipeiksi ja tällä kertaa herkkuja ei jäänyt överisti yli.

Mahtavaa. Minun kannalta.

Nyt jäämme seuraamaan miltä 4-vuotiaan elämä maistuu.

Vaikuttaa melko hempsankeikkamaiselta.

Kissojenhoitajaksi kun meinaa, on välillä kiirettä.

Onneksi joskus ehtii rentoutumaan Hevisaurusta kuunnellen ja väritystehtäviä vääntäen.

Toisinaan nollasta sataan nouseva kipakka uhma vaihtuu hellyttäväksi päästä silittämiseen ja paijaamiseen ja niihin sanoihin "Oot tosi tääkee." 

Muistetaan myös kertoa, etä mää en tykkää baabeista enkä nukeista.

Vaan kissoista. Ja kynsilakoista. Ja vähän sitten turtlesista.

Todellinen tyttöjentyttö, tietävät tuntevat.

Seuraa leikeissään kynsilakkoja ja kissoja lukuunottamatta Leevin jalanjälkiä...

Niin kovin rakas ja ihana, taas vuoden enemmän maailmaa nähneenä.

Tästä tulee varmasti taas hyvä vuosi! 

Muuta ei voi tulla, kun sitä katselee kissanmutoisten aurinkolasien läpi!

Vähän ku "Kissa Hinaaja" niinku neiti asian ilmaisi!

Se pääsiäinen meni jo?

Neljä päivää vapaata.

Sille oli tarvetta hirmuisesti.

Mutta menipä se nopsaan.

Vapaat menee nykyisin aina.

Mietin, että minkä mittainen vapaa aiheuttaisi tunteen siitä, että on jo aika palatakin arkeen.

Vähän pidempi kuin neljä päivää.

Neljään päivään kuitenkin mahtui yökyläilyä ystäväperheen luona.

Kylpylässä läträystä ja ruokailua ravintolassa.

Kotona hitusen akkujen latausta.

Anoppilassa valmiiden pöytien ääressä syömistä ja treenit kahden salilla.

Ja sitten siihen mahtui tulevan reissun suunnittelua yhdessä ystävien kanssa, 

ja vähän ohessa lapsitreffailua.

Paljon siis ehtii, kun on aamusta iltaan aikaa.

Fiksu päätelmä!

Vielä olisin voinut pari ekstrapäivää käyttää vaikkapa kirppisjuttujen hinnoittelemiseen,

ihan vaan lepäämiseen ja Ellan synttäreiden suunnitteluun.

Nimittäin tämä viikko vaikuttaa hullunmyllyltä:

Viikonlopulle osuu sekä synttärit, kirppiksella vapaaehtoisena työskentely sekä se oma kirppiskuormasta huolehtiminen.

Ja kaikki jätettynä viimetinkaan tietää joko hermojen menettämistä tai aidan alittamista.

Todella toivon jälkimmäistä koko perheen puolesta.

Joskus näissä synttärivilinöissä miettii sitä, että mitähän ne lapset muistaa.

Ostopullan vai kireän äitin.

Kultainen keskitie olisi varmaan aika paras. Mutta jos toisaalta tykkää puuhastelusta, ja toiselle on jo järjestetty ihan mukavat kaveritsumpalot, toivoo toki toisellekin aarteistaan vähän ekstraa ja spesiaalia.

Kun vaan muistaisi, että aikuisen ja lapsen spesiaali ei aina ole sama.

Koti kaipaisi kevätpäivitystä.

Taas puoliksi emmin värien ja mustavalkoisuuden välillä.

Tuttu tunne.

Selkeetä, muttei liian. Seassa roikkuu vähän jäänteitä maalaisromanttisuudesta,

boheemista kukkatyylistä, retrosta, mummolasta, ja ties mistä.

Se on se kotoisuus.

Ettei ole liian justiinsa.

Kevään sisustuslehdet houkuttelevat kukkakaupoille, puutarhaan, sisustuspuoteihin ja ties minne.

Oikeasti sisustaminen tapahtuu kahvikupin kanssa pikkukakkosen aikaan makkarin sängyssä.

Joko pinterestissä tai se lehti kainalossa.

Ehkäpä sitten kesälomalla?

Kaikki postaukset blogissa toistaa meidän arkea.

Mua vähän jo itseänikin hymyilyttää lukea tätä. Sitä, kuinka kaikkea suunnitellaan ja haluttaisiin ostaa. Mulla ei oo vinkata uusia puoteja, kangaskauppoja, diy-ideoita tai muita enää.
Edelleen mietin blogin olemassaolon tarkoitusta.

Toisaalta täällä on notkuttu pitkään ja irtikään ei osaa päästää.

Ehkä päivien pidentyessä ja kesäviikonloppuina voin näyttää teille jotain inspiroivampaa kuin perjantaikimppu taikkapa olohuoneesta makkariin piristykseksi matkanneet tekstiilit.

Seuraava postaus koskenee Ellan synttäreitä, voisin kuvitella.

Josko sieltä vaikka jollain kissateemalla synttäreitä suunnittelevalle vinkkejä.

Mitään suuren suurta spektaakkelia ei kuitenkaan kannata odottaa.

Pienen tytön toiveita oli, että oma harmaa kissa pääsisi paikalle ja ne tarhantytöt.

Kyl mä tähän pystyn!

Pannussa on vielä liru kahvia.

Sen jälkeen on syytä painua maalarinteipin ja tussin kanssa hinnoitteluhommiin.

Realisoimaan omaisuutta.

Hyvä kiertämään. Ehkä jotain tilalle.

Kylän suurin lastentarvikekirppis lähenee! 

Varma keväänmerkki!

Hello Huhtikuu!

Tervetuloa kevät!

Me odotellaan. Toisinaan saadaan vähän lunta maahan ja nautitaan ehkä vähän niistäkin hetkistä.

Tai lapset.

Mä oon valmiina kevääseen, enkä perusta enää ollenkaan tuosta valkoisesta ihmeaineesta.

Leevi on saatu kuusivuotiaiden joukkoon, ja tässä kuussa toivotetaan Ella nelivuotiaaksi.

On virvottu ja syöty suklaata.

Istutettu ruohoa.

Ajeltu pyörällä ja pelattu afrikan tähteä enemmän kuin kukaan oikeasti jaksaisi.

Suurin osa on tallentamatta kuviksi ja jouduin vähän kaivelemaan kuvia kansiosta alkuvuosi.

Ennen joka kuulle oli omat kansiot, kertonee rakkaan harrastuksen pariin ehtimisestä.

Tai muistista.

Kamera jää usein pöydälle. Tai sillä tallennetaan nips naps tyylillä jotain arkista.

Kevät on uuden ja muutoksen aikaa.

Täällä painitaan haasteen parissa - vähän haasteita onkin riittänyt kuumekausien jälkeen.

Ruokavalio on pääsiäispupun suklaamunakori mutta treenit luistaa.

Onneksi kesään sentään on vielä aikaa... Ennen kuin shortsikelit avautuu, ehtii kyykätä ja syödä terveellisesti monta kertaa.

Tässä kuussa on haasteen uudelleenelävöittämistä,

töissä kevätjuttuja ja koulutuksen tuomia uusia tuulia,

kotona synttäreitä, keväthommia pihalla, kirppishässäkkää ja 

äitin ihan oma lomamatka. Viikon loma. Tyttöporukassa.

Ei siis ihan nollakuukausi tapahtumien suhteen.

Kaiken keskellä on syytä muistaa vaan olla ja rauhoittua.

Hengittää syvään ja olla vaatimatta jokaisella elämän alueelta itseltään liikoja.

Mitä siitä, jos joskus vähän luistaa reeneistä.

Ruokavaliosta.

Töissä keskittyy tärkeimpään perustehtävään.

Illalla jättää tiskikoneeseen likaiset astiat ja pyykkikoneeseen märät pyykit.

Katsoo aivovapaata hömppää telkkarista.

Tai vaan koomaa.

Joskus on hyvä vaan olla.

Jos vielä voisin jotain lisätä omaan huhtikuuhun, lisäisin varmaan vähän sisustamista kevättä kohti.

Ehkä vähän lehtiä ja muutaman kofeiiniannoksen kahvin merkeissä,

Ehkä lisäisin ystäviä ja niitä terapeuttisia keskusteluja.

Tyttömeininkiä, karkausretkiä siihen myöhäiseen aikaan, kun lapset jo nukkuu.

Sielunhoitoa.

Ei kamalan suuria toiveita.

Vietetäänkin pääsiäistä osittain ystävien tykö.

Osittain keskitytään vain toisiimme.

Tarpeeseen tämä "miniloma" tulee varmasti monelle perheelle.

Kaikesta huolimatta valoa on ainakin riittänyt ja aamulla on mukavampi jopa aamuhirviön herätä, kun aurinko on toisinaan vastaanottamassa pyörämatkalla töihin.

Aika monena aamuna, vaikka olisi melkein jo vähän kiire,

pyörä pysähtyy sen mäen kohdalle, jonka takaa se aurinko nousee.

Siinä on hyvä hetki ladata.

Päivät pitenee, Aurinko nousee joka aamu.

Me olemme tässä.

Siispä tervetuloa Huhtikuu.
Ja muutkin kuut, me ollaan odottamassa.

Kuumaa kaakaota ja nessuja

Tämä viikko on ollut pidempi kuin muut viikot.

Olemme lasten kanssa keskenään kotona, isä matkaa maailmaa.

Kuinka vietämme sitä?

Influenssassa. 

Kuumetta paikoitellen melkein 40, 39 kaikilla.

Lapsilla tänään eka kuumeeton päivä.

Minulla ei vieläkään.

Onneksi on Burana.

Kahvi ja suklaa.

Peittoja.

Ennen kaikkea tekniikan ihme; DVD:t! Miten joskus on pärjätty ilman!

Olen hylännyt viikoksi sen hienon haasteeni, jos muistatte.

Laittanut itseni likoon tähän haasteeseen.

Syönyt suklaata, paahtista, lakuja ja kaikkea mitä tekee mieli enemmän kuin koko vuotena.

Haastan sitten itseni uusiksi, kun tästä selviän.

Ihminen täälläkin, ja vielä tunnesyöppö sellainen.

Olen ollut niin armollinen itselleni, että en oo toviin ollutkaan.

Kun valvoo öitä ja kolmen vuorokauden unisaldo oli n.10h, sitä alkaa muistuttamaan luolaihmistä.

Mun liikkuva saalis taitaa olla siwan karkkihylly.

Nekin herkut on ihana ystävä kantanut kotiovelle, samoin lääkkeet.

Mahtavia ihmisiä meidän elämässä.

Meillä jäi päiväkodin ryhmäkuvaus väliin.

Sinne olin ehtinyt ommella Ellalle tällaisen mekon.

Metsolan kankahia jemmasta.

Ompelin myös kevätpipoja, mutta en ole niitä kuvannut.

Päivät ja viikko on olleet pitkiä.

Rankin kombo on ehdottomasti tämä kun lapset alkavat jo vähän parantua ja jaksaa,

itsellä lähinnä mielessä untuvapeiton alla makaaminen.

Ei auta.

Tiedättehän te.

Äiti mä tahdon vettä.

Kato mä oon salama.

Toi kiusaa.

Äiti anna ruokaa.

Onks meillä viinirypäleitä.

Tuu rakentaa mun kaa pikkulegoilla.

Etkai sä äiti nuku.

Onks sulla vielä kuumetta.

Kato mä osaan ninjatempun.

Äiti eti mun harmaa kissa.

Miks tolla on enemmän pähkinöitä kun mulla.

Niinpä.

Leevi totesikin tuossa, että palvelun taso on hidastunut melkoisesti.

Toisaalta kun äiti näyttää oikein pahalta, Leevi hakee siskolleen sen pillimehun jääkaapista.
Tai antaa sille kuivat housut vaatekaapista. Pyytää sen hetkeks huoneeseensa leikkimään.

Pieniä isoja tekoja, silloin kun omat jalat ei jaksa.

Jos jotain meillä on ollut tällä viikolla enemmän kuin toviin, on aikaa.

Me on nukuttu vierekkäin yöt, kaikki isossa sängyssä.

Katottu usein pikkukakkoset tossa samassa sängyssä, kainalokkain.

Köllötelty ja silitelty.

Mietitty sellaisia asioita, et miksi päärynä on vihreä, missä ninjaksi pitää kouluttautua, onko revontulia pohjoisnavalla, ja paljonko kello on siellä missä iskä viilettää milloinkin.

Ja tehty kotivideoita sinne iskälle lähetettäväksi.

Ehdoton positiivinen ja iloinen asia tässä viikossa on siis se, 

että me ollaan oltu niin lähekkäin ja tiiviisti. Sylikkäin.

Niinkun kippeinä kuuluukin!

Mä toivon nyt vaan tällaista;

Toivottavasti te vältytte tältä voimat vievältä taudilta kaikki! 

Isoniso kuusivuotias.

Leevi valmisteli huolella dagiskavereille syntymäpäiväjuhlia.

Teemaa mietittiin ja vatvottiin ja se oli Turtles lopulta.

No arvatkaa muistinko ajoissa pärähtää nettikauppoihin tai isoon kaupunkiin ostoksille?

Tehtiin mitä ehdittiin itse!

Loppupeleissä meillä se teema kuitenkaan harvemmin ihan niitä leikkejä synttäreillä määrittää, joten päätin olla ressaamatta.

Facebook-sivuilla mainostelin jo vähän rentoutta. Kiire meinasi silti tulla kaiken kanssa.

Rennosti kiireillen. Kiireesti rentoillen. Se oli kanssa yksi teema.

Lapset saivat olla leipomassa (sotkemassa) mukana ja Leevi hoiteli koristeluja jne.

Kakun sijaan oli jätskibaari: ja päälle kaikenlaista, jolla sai rakentaa oman annoksensa.

Huomisille sukulaissyndeille sitten kakku, joka kyllä on Leevin toiveita vastaava.
Äklönmakea, varokaa sokerimyrkytystä! Karkin määrässä ei tulla säästelemään!

Se on ainut kakku, joka leivotaan, niin kunnioitetaan nyt sitten kovin määrätietoista kuusivuotiasta.

Leevi halusi jotain pientä jakaa synttäreillä ystävilleen, kuten tapana on. Itse en välttämättä välitä niin tästä tavasta, mutta lienee nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

No se aina ajoissa oleva mutsi, se sei ollut varannut niitä lahjapusseja.

Kivoja papereitakaan ei ollut tarpeeksi, joten valkoisella mentiin.

Lahjapussin taitteluohjeen löydät kuitenkin tästä, klik.

Jos sullekin sattuu tulee kiire.

Turtles-printit ja valtava määrä käyttämättömiä ideoita on tietenkin Pinterestistä.

Sivussa on linkki mun Pinterestiin, sitä voi klikata ja käydä mun "Party ideas"-kansiossa katsomassa, josko olisi jotain hyödynnettävää.

Tällä hetkellä Pinterest on vähän ollut hiljaiselolla, koska koitan välttää ostokuumetta. Siellä se iskee aina. Aina pitäis saada, haluta, ostaa tms. Mut se ei liitykään tähän.

Kyllähän iso poikaporukka aina saa menoa ja meininkiä aikaseksi.

Oon kuitenkin hurjan kiitollinen että tää päiväkotiporukka tuntui olevan aika yhtä.

Kaikki sai kutsun tästä kuusivuotta täyttävien poikien porukasta.

Kenenkään kohdalla ei edes emmitty. Lisäksi oli muutama muukin.

Hienoa jos poikien ystävyys säilyisi läpi eskarin ja kenties koulutaipaleenkin, vaikka se onkin aika vauhdikasta katseltavaa ja kuunneltavaa.

Kuvia lataillessa eksyin johonkin Picasa-kansiohin ja eteen rävähti monia monia kuvia Leevistä ihan pienenä. Olin poimia tähän, mutta en osannu valita vain yhtä.

Kuusivuotias.

Räiskyvä, uhmakas, tahtova, herkkä, arka, pohtiva, laskelmoiva, tutkiva, rakastettava.

Muutama kuvaava adjektiivi.

Siinä on niin paljon samaa ja niin paljon uutta koko ajan.

Ja me onnelliset saadaan olla seuraamassa sitä uutta aitiopaikalla.

Tästä se starttaa. Vuosi kuusivuotiaana.

Mä veikkaan et tulee aika bueno, jännittävä ja mielenkiintoinen!

It's my journey

Nyt tulee sitten postausta mun harrastuksesta. 

Harrastuksesta, joka tällä haavaa ainakin isommassa skaalassa aiheuttaa sekä närkästystä että ihailua. On niitä, jotka jaksavat tsempata ja ymmärtää, mihin itseni haastan.

Sitten on niitä, jotka eivät ihan jaksa.

Koska mun ei tarvi.
Mutta mä haluan.

Postauksia mun elämäntaparemontista voitte löytää blogista kun selaatte taaksepäin. Kaikki juontaa juurensa noin vuoden taakse, kun tajusin ylittäneeni BMI:n lukemissa yli 30:n rajapyykin.

Merkittävä lihavuus.

Mä heräsin ja aloin tekemään asialle jotain, ensin hyötyliikunnan merkeissä.

Sitten valitsin Jutan Go fat go-dietin netistä, ja kömmin salille.

Ekat kerrat oli hanurista.

Mä vihasin kuntosalia.

Pitkään.

Mutta se taival taittui, jonka jälkeen oli vuorossa lepoa ja omien rajojen etsimistä.

Ajoin itseni aika äkkiä liian vähille kaloreille ja liialliseen treenamiseen. Mä väsyin, ja kai lähellä oli jo ylikuntokin; sykkeet nousi, unet kärsi, mieli ei kestänyt muutoksessa mukana. 

Oli aika levätä, ja rauhoittaa menoa.

Pitkään taistelin sitten sen kultaisen keskitien kanssa. Ja sen kanssa, mikä on juuri mun kropalle riittävästi kehitykseen muttei liikaa väsyäkseen. Ja kun sain itseni tietylle tasolle, lepäsin lisää.

Välillä tuli saliövereitä, mutta osasin jo lukea kroppaa jotenkin.

Tuli nälkä ja himo. Söin mitä halusin, ja aloin jo lipsua omista periaatteista.

Salit ja kuntoilu pysyivät mukana silti koko ajan.

Jokin aika sitten kyllästyin siihen, että tuntui, että en edisty salilla.

En saanut painoja ylös, en haastanut itseäni.

Kropassa ei näkynyt muutoksia.

Ruokavalion takia olo oli joskus kaamea; se ei tukenut harrastustani millään tavalla.

Liian pitkiä ruokavälejä, taikka liian vähän hiilareita. Herkkuja, Sokerien nousuja ylös alas.

Liian vähän protskuja. Liian vähän nestettä. Liian vähän suolaa.

Saliohjelmat junnasivat. Mä tein mitä huvitti ja mitään jakoja ei ollut.

Turhauduin.

Ystäville olin pitkään puhunut personal trainerista, saliohjelmien ja ruokavalioiden teettämisestä.

Tuntuivat työläiltä ja kalliilta. Ehkä vähän olis ujostuttanutkin tällaista hissukkaa ;)

Niinpä mä vaan päätin lähteä mukaan nettivalmennukseen.

Meni syteen tai saveen.

Ja ilmoittauduin Jutan Bikini Challengeen.

Nyt on puoliväli, ja kirjoitan tätä tankkauspäivän jälkeisissä huuruissa.

Fyysisesti ja henkisesti matka on ollut välillä raskas.

Mutta tiedättekö? Kaikki esteet on ylitetty.

Salilla painot nousee, vaa'ssa kotona laskee.

Ja sentit kolisee.

Ennen kaikkea mä rakastan sitä henkistä tunnetta, kun mä pystyn haastamaan itseni.

Pystyn treenaamaan vähän lujemmin ja syömään puhtaasti.

Ja tulokset motivoi.

Niitä todella on syntynyt jo viidessä viikossa.

Ja tiedänhän mä, että lihasta ei rakenneta hirmuisesti siinä ajassa, mutta vartalo kyllä muokkaantuu.

 Kuinka moni sitten lopulta tiesi mun projektista?

Jotkut harvat ja vertaistukiryhmä.

Koska mä tiedän miten helppoa toisia on arvostella.

Miten helppoa on ajatella, että ei sun enää tarvitse, ajatella vaan niitä fyysisiä ja ulkonäköseikkoja.

Ne on haasteen alussa läpikäyty ja nyt tuntuu jo siltä, että ne on sivuseikkoja!

Mä olen ylittänyt mukavuusalueen monta kertaa. Olen onnistunut hoitamaan viisi kertaa viikossa saliliikunnan, aamuaerobiset ja tarkan ruokavalion! 

Sen lisäksi olen ehtinyt rakastaa, olla läsnä oman perheeni luona.

Myönnän, pyykkiä on pinoissa enempi kuin koskaan. Koko perheen vaatekaappina tuntuu toimivan toisinaan kodarin pöytätaso.

Muutaman kerran olen saanut vähän rankkaa palautetta.

Sellaista, joka on saanut kyyneleet silmäkulmaan ja pistänyt miettimään arvojärjestystä.

Ihmiset osaavat olla aika raakoja toisilleen, vaikka itsekin mielellään keskittyvät elämässään itselleen rakkaisiin asioihin, eikä heidän lempilapsiaan kukaan ole arvostelemassa.

On joskus vaikea nauttia omasta vartalosta, siihen kertyvästä voimasta, ja puhkua terveellisempää itsetuntoa, kun selän takana kuiskitaan. 

Mutta, loppujen lopuksi ylhäällä oleva lause kiteyttää kaiken.

Niinpä niin.

Matka jatkuu vielä viitisen viikkoa! Positiivisin mielin ja täynnä tarmoa sekä tietenkin niitä itsensä haastamisen kohtia eteenpäin!

Arvostelijoille vielä vähän räväkästi loppuun hieman tahditon lause:

Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin!