Lapsuuden retkimaisemat

Eilen oli taas perinteisen (kyllä kaksi kertaa peräkkäin on jo perinne) sunnuntairetken vuoro.

Nyt suuntasimme monesta hyvästä syystä kohti Ruokolahden Myllykoskea.

Paikka on tuttu lapsuudesta, vaikka reitillä pitkin kilauttaa velipojalle, että mistäs sinne nyt oikeasti mentiin...

Laavulle on todella lyhyt matka kävellä parkkipaikalta, vain puolikilometriä, ja tänä sunnuntaina me olimme mukavuudenhaluisia. Ajoimme autolla lähellä ja menimme notskipaikalle vaan nauttimaan luonnosta ja olemisesta. 

Lyhytkin kävelymatka tarjosi lapsille korkeuseroja ja nähtävää kyllä. Ja paikan päällä riitti ihmeteltävää nimen mukaisesti pienessä koskessa. Meillä oli taas trangialounas ja makkarat mukana, mikäs sen helpompi tapa kokata sunnuntailounas.

Joskus vaan on ihana päästä helposti perille ja nauttia olemisesta. Myllykosken laavulla riittää ihmeteltävää ihan laavun ympäristössä. Kaarnojen uittaminen koskessa, vesistö ja sen kohina, kalliot laavun takana houkuttelevat kiipeämään. 

Olemme käyneet laavulla viimeeksi muistaakseni talvella ja siihen liittyy eräs riemukas tarina, jonka asianosaiset varmasti muistavat, sen verran siihen liittyi umpihangessa autolla peruuttamista. Tuolloin lapset olivat pieniä ja suunnistimme laavulle pulkat apuna. Ottipa Ella torkutkin matkalla :)

Oli taas ilo huomata, että lapset eivät jaksaneet kiukuta ollenkaan ja tekemistä ei todellakaan tarvitse luonnossa keksiä. Todellista hermolepoa siis kaikille.

Myllykosken laavu on sijaintinsa vuoksi myös suosittu kahvittelu ja makkaranpaistopaikka, joten paikalla oli myös muitakin. Saimme kyllä pitkän hetken nauttia luonnon rauhasta ihan keskenämme, kun monet olivat juuri lähdössä kun saavuimme paikalle.

Jokatapauksessa, jos kaipaa ihan omaa rauhaa, voi olla että täältä ei sitä täysin saavuta. Usein jo parkkipaikalta kyllä näkee, onko paikan päällä paljon porukkaa.

Paikalle osui myös päiväretkeilijöitä, jotka kiersivät läheisiä retkeilyreittejä.

Jäikin kaivamaan mieltä, että tähän kahvihetkeen yhdistäisi joku kerta hitusen enemmän kävelyä, kun itse on vähän virkeämmällä tuulella.

Meillä on nyt innostuneet muutkin metsäilystä sen verran, että kotiin saapui tänään uusi teltta postissa. Sitä päästään aikuisten kesken jo testaamaan tänä syksynä varmasti ainakin kerran, yhden yön reissulla. Kyllä sinne pitäisi koko porukankin mahtua maate, mutta sellainen reissu viivästynee sitten ensi keväälle. Jos pääsisi jonnekin uusiin, kaukaisempiin maisemiin.

Muistoja metsäretkeltä lapset ovat keränneet omiin luontokirjoihinsa, kirjoitan niistä myöhemmin.

Vaikka luonto  on lähinnä muistoja ja mielen lataamista varten, niin lapsia on niin helppo innostaa luontojuttuihin mukaan, nyt kirjan sivuille päätyi kauniin värinen mustikanvarpu.

Kyllä tällä retkellä taas jaksaa ensi viikkoon, sunnuntaihin. Josko sitten lähtisi kurkkaamaan jonkun toisen laavun taikka kauniin maiseman. Itsehän tulinkin juuri metsälenkiltä, nyt kahvin kautta nukkumaan!

Luontoilkaa :)

Patvinsuon kansallispuiston Patvinkierto

Olen pitkään haaveillut, että pääsisin vaellusreissulle.

Olen käynyt lyhyitä patikointeja kyllä ja niistäkin on aikaa. En edes muista, olenko ollut yön yli vaelluksilla laisinkaan, lapsena retkillä kyllä.

Patvinsuon Patvinkiertoa suunniteltiin tehtäväksi kesällä jo,

mutta henkilökohtaisista syistä sen ajankohta vaihtui. Tuli monia muutoksia ja kaikille osapuolille sopivaa aikaa ei vain tuntunut löytyvän.

Saimme lopulta kuitenkin lyötyä lukkoon lauantai-sunnuntain 10-11.9.16, ja pääsimme matkaan. Saimme matkaan vielä kolmannen vahvistuksen, mahtavaa!

Patvinsuolla on noin 80 km hyvin merkittyjä polkuja. Polut ovat pääosin helppokulkuisia. Suo- ja kosteikkoalueilla on kulkijoille pitkospuut noin 20 km matkalla. Patvinkierto on n.25km mutta lisäkilometrejä saa, kun kierron aloittaa Suomun luontotuvalta, niin kuin mekin teimme.

Vaellusreitti oli tosiaan helppokulkuinen ja suurimmalta osin pitkospuut olivat todella hyvässä kunnossa. Vaelsimme ekana päivänä n. 17km, mutta koska pääsimme verrattain myöhään vasta liikkeelle, etenimme viimeiset 7km melko vauhdikkaasti. Halusimme ehtiä leiriin ennen pimeää.

Osa reitistä kulki perinteisempää metsäpolkua, joka oli sekin mieluisaa kulkea, mutta itselleni suomaisemat vaan olivat se paras juttu. Suota silmänkantamattomiin, pitkät pitkospuut, kauniit värit, laakeus. Ensimmäiseksi yön yli vaellukseksi tämä reitti jätti miellyttävän fiiliksen juurikin helppokulkuisuuden vuoksi.

Pääsimme vielä ylittämään Nälmänjoen käsin kelattavalla lossilautalla, se oli hauskaa puuhaa! Pientä adrenaliinia reissuun tarjosi, kun Majaniemeä lähestyessä pusikosti lähti lentoon pari koppeloa, saatoin vähän siinä kirkaista luonnon helmassa, sellaista metakkaa pitivät. Onneksi ei nähty mitään joutsenta suurempaa...

Patikoiminen sujui hyvin, mutta tottakai aina viimeiset pari kilometriä minne tahansa suuntaan on ne raskaimmat. Tästä puhuttiin, että taitaa olla henkinen juttu; porukka lakkaa porisemasta ja kävelee vaan ruuan kuvat mielessä kohti leiriä tai pysähtymistä. Nämä hetket olivat toisaalta aika meditatiivisia; porinan keskeytyessä luonto sai täyden huomion ja oman ajatuksen sai vain antaa lentää tai olla ajattelematta yhtään mitään.

Ekana iltana kun pääsimme Majaniemeen, jossa siis yövyimme, jouduimme aika pikaisesti leirin pystytykseen, sillä olimme perillä suurinpiirtein samaan aikaan kun aurinko laskee. Kun pimeys tulee, on telttojen kasaus vähemmän mukavaa, joten töpinällä hoidettiin nuotioon tulet ja teltat nukkumakuntoon.

Iltanuotiolla ruoka vaelluksen päätteeksi trangialla valmistettuna ja notskimakkarat maistuivat taivaallisilta. Pieni pullo Baileysia kaakaon sekaan unilääkkeeksi ja taustalla melskaava järvi kyllä saivat mielen levolliseksi, kunnes...

Okei myönnetään: jännitin yötä. En ole aikoihin nukkunut teltassa, ja tämän kansallispuiston tunnus on karhu! Alkuyön laskin syketaajuuksia, mutta kun nukahdin lopulta, nukuin melko hyvin, lukuunottamatta sitä, että tuli kuuma! Toden totta, vaikka olin varautunut palelemaan.

Aamulla taas puurot ja kahvit notskipaikalla maistuivat taivaalliselta! Oli kiva mussuttaa jälkiruuaksi suklaata ja heittää lisää vaatetta päälleen, nauttia siitä, että ympärillä ollaan vain me (ja jossain piilossa ne pienet suloiset karhunmussukat). Koko aikana näimme kierroksella vain neljä ihmistä. 

Toisen päivän rupeama oli tarkoituksella lyhyempi, sillä halusimme keskittyä suomaiseman ihastelemiseen rauhassa. Matkaa kertyi n. 11 km. Lisäksi meitä odotti myös ajomatka kotiin, joka kesti melkein neljä tuntia, joten patikoimista ei tälle päivälle enää niin paljon kaivattukaan.

Oli mukava huomata, että ne ihmiset ketä tuli vastaan joko parkkipaikoilla (laavuretkeilijöitä), kierrolla tai sitten aloitus- ja päätepistellä Suomutuvalla olivat todella ystävällisiä ja pysähtyivät juttelemaan. Kaikki kyselivät yöstä ja reitistämme. Näytimme ehkä varustukseltamme siltä, että selviäisimme vaikka viikon...

Ehdottoman hyvä aloitus vaelluksille, ja ehdottomasti jäi polte nähdä ja kulkea lisää.

Olen jo selaillut muiden kansallispuistojen reittejä ja "Kansallispuistot tutuksi"-ryhmää facebookissa.

Seuraavaksi polte on päästä vielä tänä syksynä päiväpatikoinnille perheen kera. Lapset rakastavat luontoa ja metsää, uskon että Repoveden ketunlenkki voisi olla thejuttu.

Jos on pakko sanoa asia, josta en pitänyt, vielä loppuun, niin mainitsen syksyn ihanat hirvikärpäset. 

Voisiko se laji vaikka vaan kuolla sukupuuttoon, tekisi syksyisistä vaelluksista monille mukavempaa.

Joka tapauksessa; menkää Patvinsuolle! Ja muihin vaellusreiteille, huomasin tovi sitten, että Suomi on näitä kansallispuistojakin pullollaan! Jokaisen lähiseuduilta löytynee joku!

Kesä on täällä!

Tänään on riittänyt tuulta aikalailla.

Tuuli on kuitenkin tuntunut aika lämpimältä.

Toivotaan, että manaukset lumesta olisi vaan pelkkää pelottelua.

Jokatapauksessa kesä on tullut.

Jokseenkin uskomatonta että on jo kesäkuu.

Omiin lomiin on vielä aikaa, ja lomaa on kokonaiset kaksi ja puoli viikkoa.

Sekin jaettu niin, että koko perhe lomailee yhtäaikaa vain puolikkaan viikon.

Lapset sentäs aloittavat oman lomansa jo juhannukselta.

Pitkä kesä kuuluu lapsille, vaikka todella tiedän, että sitä ei aina ole tehtävissä.

Pikkaisen kauhulla jo ajattelen kesien järjestämistä sitten kun lapset ovat koulussa.

Onneksi sinne on vielä aikaa.

Toisaalta tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että tämä kesä ollaan pitkälti töissä.

Niin monta kesää kotona, että tuntuu vähän vaikealta luopua siitä asemasta.

Toisaalta, asiat on pitkälti asennekysymyksiä.

Surkuttelulla saa varmasti itselleen kaamean olon ja ei pysty nauttimaan pitkistä kesäilloista.

Aion mielummin keskittyä positiivisuuden kierteeseen.

Ainakin on lämmin. Töissä on moni asia helpomaa, joskin myös haasteita riittää.

Haasteista kuitenkin oppii parhaiten.

Lapset saavat nauttia kesästä, ja kesästä ei tule kisajuoksua paikasta toiseen.

Kaikki reissut on jäädytetty ja keskitymme mökkeilemään, ehkä joku viikonlopun huvipuistoreissu lähelle.

Jo nyt illat tuppaa venymään, kun on niin valoisaa.

Töistä tullessa sitä vaan keittelee keinukahveja ja nauttii lämmöstä. Vaikka joskus tarviaisikin peiton ympärille. Sitten syö ja keittelee kahvit.

Ja tekee vähän pihahommia.

Sitten kello on hemmetti jo kahdeksan.

Suihkuun, iltapalaa, iltatoimet ja nukkumaan!

Kuka siivoaa sisätilat ja valmistelee seuraavan päivän ruuat töihin?

Kuulostaako tutulta nämä kesän merkit!

Imurista on tullut sisustuselementti, jota kieltäydyn kuitenkin kuvaamasta.

Pienet ruohoiset multajalat pääsevät livahtamaan takaovesta hakemaan sitä, just tota, koska mä tarvitsen ja kaikki kantautuu sisälle.

Valkoiset sohvat muuttuvat harmaan liukuvärjätyiksi.

Kukaan ei välitä, ei ennen kello kahdeksaa.

Kun kaikki ovat pihalla.

Minä sairastan sitkeää lunssaa, joka antaa aikaa levolle ja urheilut on tauolla.

Tämä on uusiutunut niin monta kertaa nyt, että on aika levätä huolella.

Ei tän kanssa jaksaisikaan liikkua.

Joskus pitää himmata.

Onko parempaa aikaa kuin alkava kesä? Vaikka sitä välillä katselisi ruudunkin läpi, niin on se suomen kesä vaan aina yhtä kaunis! 

Kuumaa kaakaota ja nessuja

Tämä viikko on ollut pidempi kuin muut viikot.

Olemme lasten kanssa keskenään kotona, isä matkaa maailmaa.

Kuinka vietämme sitä?

Influenssassa. 

Kuumetta paikoitellen melkein 40, 39 kaikilla.

Lapsilla tänään eka kuumeeton päivä.

Minulla ei vieläkään.

Onneksi on Burana.

Kahvi ja suklaa.

Peittoja.

Ennen kaikkea tekniikan ihme; DVD:t! Miten joskus on pärjätty ilman!

Olen hylännyt viikoksi sen hienon haasteeni, jos muistatte.

Laittanut itseni likoon tähän haasteeseen.

Syönyt suklaata, paahtista, lakuja ja kaikkea mitä tekee mieli enemmän kuin koko vuotena.

Haastan sitten itseni uusiksi, kun tästä selviän.

Ihminen täälläkin, ja vielä tunnesyöppö sellainen.

Olen ollut niin armollinen itselleni, että en oo toviin ollutkaan.

Kun valvoo öitä ja kolmen vuorokauden unisaldo oli n.10h, sitä alkaa muistuttamaan luolaihmistä.

Mun liikkuva saalis taitaa olla siwan karkkihylly.

Nekin herkut on ihana ystävä kantanut kotiovelle, samoin lääkkeet.

Mahtavia ihmisiä meidän elämässä.

Meillä jäi päiväkodin ryhmäkuvaus väliin.

Sinne olin ehtinyt ommella Ellalle tällaisen mekon.

Metsolan kankahia jemmasta.

Ompelin myös kevätpipoja, mutta en ole niitä kuvannut.

Päivät ja viikko on olleet pitkiä.

Rankin kombo on ehdottomasti tämä kun lapset alkavat jo vähän parantua ja jaksaa,

itsellä lähinnä mielessä untuvapeiton alla makaaminen.

Ei auta.

Tiedättehän te.

Äiti mä tahdon vettä.

Kato mä oon salama.

Toi kiusaa.

Äiti anna ruokaa.

Onks meillä viinirypäleitä.

Tuu rakentaa mun kaa pikkulegoilla.

Etkai sä äiti nuku.

Onks sulla vielä kuumetta.

Kato mä osaan ninjatempun.

Äiti eti mun harmaa kissa.

Miks tolla on enemmän pähkinöitä kun mulla.

Niinpä.

Leevi totesikin tuossa, että palvelun taso on hidastunut melkoisesti.

Toisaalta kun äiti näyttää oikein pahalta, Leevi hakee siskolleen sen pillimehun jääkaapista.
Tai antaa sille kuivat housut vaatekaapista. Pyytää sen hetkeks huoneeseensa leikkimään.

Pieniä isoja tekoja, silloin kun omat jalat ei jaksa.

Jos jotain meillä on ollut tällä viikolla enemmän kuin toviin, on aikaa.

Me on nukuttu vierekkäin yöt, kaikki isossa sängyssä.

Katottu usein pikkukakkoset tossa samassa sängyssä, kainalokkain.

Köllötelty ja silitelty.

Mietitty sellaisia asioita, et miksi päärynä on vihreä, missä ninjaksi pitää kouluttautua, onko revontulia pohjoisnavalla, ja paljonko kello on siellä missä iskä viilettää milloinkin.

Ja tehty kotivideoita sinne iskälle lähetettäväksi.

Ehdoton positiivinen ja iloinen asia tässä viikossa on siis se, 

että me ollaan oltu niin lähekkäin ja tiiviisti. Sylikkäin.

Niinkun kippeinä kuuluukin!

Mä toivon nyt vaan tällaista;

Toivottavasti te vältytte tältä voimat vievältä taudilta kaikki! 

It's my journey

Nyt tulee sitten postausta mun harrastuksesta. 

Harrastuksesta, joka tällä haavaa ainakin isommassa skaalassa aiheuttaa sekä närkästystä että ihailua. On niitä, jotka jaksavat tsempata ja ymmärtää, mihin itseni haastan.

Sitten on niitä, jotka eivät ihan jaksa.

Koska mun ei tarvi.
Mutta mä haluan.

Postauksia mun elämäntaparemontista voitte löytää blogista kun selaatte taaksepäin. Kaikki juontaa juurensa noin vuoden taakse, kun tajusin ylittäneeni BMI:n lukemissa yli 30:n rajapyykin.

Merkittävä lihavuus.

Mä heräsin ja aloin tekemään asialle jotain, ensin hyötyliikunnan merkeissä.

Sitten valitsin Jutan Go fat go-dietin netistä, ja kömmin salille.

Ekat kerrat oli hanurista.

Mä vihasin kuntosalia.

Pitkään.

Mutta se taival taittui, jonka jälkeen oli vuorossa lepoa ja omien rajojen etsimistä.

Ajoin itseni aika äkkiä liian vähille kaloreille ja liialliseen treenamiseen. Mä väsyin, ja kai lähellä oli jo ylikuntokin; sykkeet nousi, unet kärsi, mieli ei kestänyt muutoksessa mukana. 

Oli aika levätä, ja rauhoittaa menoa.

Pitkään taistelin sitten sen kultaisen keskitien kanssa. Ja sen kanssa, mikä on juuri mun kropalle riittävästi kehitykseen muttei liikaa väsyäkseen. Ja kun sain itseni tietylle tasolle, lepäsin lisää.

Välillä tuli saliövereitä, mutta osasin jo lukea kroppaa jotenkin.

Tuli nälkä ja himo. Söin mitä halusin, ja aloin jo lipsua omista periaatteista.

Salit ja kuntoilu pysyivät mukana silti koko ajan.

Jokin aika sitten kyllästyin siihen, että tuntui, että en edisty salilla.

En saanut painoja ylös, en haastanut itseäni.

Kropassa ei näkynyt muutoksia.

Ruokavalion takia olo oli joskus kaamea; se ei tukenut harrastustani millään tavalla.

Liian pitkiä ruokavälejä, taikka liian vähän hiilareita. Herkkuja, Sokerien nousuja ylös alas.

Liian vähän protskuja. Liian vähän nestettä. Liian vähän suolaa.

Saliohjelmat junnasivat. Mä tein mitä huvitti ja mitään jakoja ei ollut.

Turhauduin.

Ystäville olin pitkään puhunut personal trainerista, saliohjelmien ja ruokavalioiden teettämisestä.

Tuntuivat työläiltä ja kalliilta. Ehkä vähän olis ujostuttanutkin tällaista hissukkaa ;)

Niinpä mä vaan päätin lähteä mukaan nettivalmennukseen.

Meni syteen tai saveen.

Ja ilmoittauduin Jutan Bikini Challengeen.

Nyt on puoliväli, ja kirjoitan tätä tankkauspäivän jälkeisissä huuruissa.

Fyysisesti ja henkisesti matka on ollut välillä raskas.

Mutta tiedättekö? Kaikki esteet on ylitetty.

Salilla painot nousee, vaa'ssa kotona laskee.

Ja sentit kolisee.

Ennen kaikkea mä rakastan sitä henkistä tunnetta, kun mä pystyn haastamaan itseni.

Pystyn treenaamaan vähän lujemmin ja syömään puhtaasti.

Ja tulokset motivoi.

Niitä todella on syntynyt jo viidessä viikossa.

Ja tiedänhän mä, että lihasta ei rakenneta hirmuisesti siinä ajassa, mutta vartalo kyllä muokkaantuu.

 Kuinka moni sitten lopulta tiesi mun projektista?

Jotkut harvat ja vertaistukiryhmä.

Koska mä tiedän miten helppoa toisia on arvostella.

Miten helppoa on ajatella, että ei sun enää tarvitse, ajatella vaan niitä fyysisiä ja ulkonäköseikkoja.

Ne on haasteen alussa läpikäyty ja nyt tuntuu jo siltä, että ne on sivuseikkoja!

Mä olen ylittänyt mukavuusalueen monta kertaa. Olen onnistunut hoitamaan viisi kertaa viikossa saliliikunnan, aamuaerobiset ja tarkan ruokavalion! 

Sen lisäksi olen ehtinyt rakastaa, olla läsnä oman perheeni luona.

Myönnän, pyykkiä on pinoissa enempi kuin koskaan. Koko perheen vaatekaappina tuntuu toimivan toisinaan kodarin pöytätaso.

Muutaman kerran olen saanut vähän rankkaa palautetta.

Sellaista, joka on saanut kyyneleet silmäkulmaan ja pistänyt miettimään arvojärjestystä.

Ihmiset osaavat olla aika raakoja toisilleen, vaikka itsekin mielellään keskittyvät elämässään itselleen rakkaisiin asioihin, eikä heidän lempilapsiaan kukaan ole arvostelemassa.

On joskus vaikea nauttia omasta vartalosta, siihen kertyvästä voimasta, ja puhkua terveellisempää itsetuntoa, kun selän takana kuiskitaan. 

Mutta, loppujen lopuksi ylhäällä oleva lause kiteyttää kaiken.

Niinpä niin.

Matka jatkuu vielä viitisen viikkoa! Positiivisin mielin ja täynnä tarmoa sekä tietenkin niitä itsensä haastamisen kohtia eteenpäin!

Arvostelijoille vielä vähän räväkästi loppuun hieman tahditon lause:

Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin!