Vielä toisen kerran

(Kuva ystävän leikkimökiltä synttäreiltä)

Tulin iloiseksi viime postaukseen jätetyistä kommenteista.
Se on vain todiste siitä, että muutkin pyrkii mahdollisimman paljon samaan,

kuitenkaan aina onnistumatta. 

Ja huomasin, että moni siellä seurailee myöskin vaivihkaa meidän tekemisiä.

Ja saa ehkä kuvista hitusen seesteisemmän kuvan kuin arki aina on.

 (Käsittelin kalusteet Keloharmaalla puuöljyllä, aika kivat?)

Toden totta, tästä aiheesta puhutaan paljon blogeissa, mutta se liipaa läheltä myös edellistä postaustani ja sitä, minkä kuvan ihminen itsestään antaa. Kuinka "täydelliseltä" arjelta elämä voi näyttää kuvien kautta.

Siisteyttä.

Hyvin käyttäytyviä lapsia.

Hidas tunnelma.
Kauniit asetelmat, kukat, luonnonmarjat.

Ja sitten se iskee se tuska. Kaikkialla niin paljon kauneutta.

Kaikilla on aina asiat näin.

Ja nämä kaksi postausta on lähiaikojen omassa elämässä tapahtuneiden asioiden vuoksi syntynyt.

Ei nimittäin ole.

Kaikki hyvin.

Jatkuvasti.

 (Mustikat pihan rajalla ovat jo kypsiä, jeee!)

Mutta puhuin hetkistä.

Valokuvat on minulle muistutus siitä, että päivässä on lukemattomia hetkiä.

Ei keinotekoisia, ei kovin pitkäkestoisa.

Mutta kuvien kautta pystyn kokemaan nämä hetket uudelleen ja uudelleen.

Pahan päivän iltana palaan oikeasti joskus lukemaan omaa blogiani (eli selaamaan kuviani) 

ja olen äärettömän kiitollinen siitä mitä minulla on.
Se on jotain mitä on kaikilla, ja ne jotka sen edestään löytävät.

tajuavat omistavansa kalleimman rikkauden, 

jota ei voi millään summalla taikka keinolla kukaan sinulta pois ottaa.

 (Läheltä löytyi salainen mansikkapaikka, josta saa mahtavan saaliin joka kerta!)

Tämä vain tiedoksi niille epäilijöille vielä, jotka pelkäävät meidän perheen elämän olevan pelkkää hattaraa ja ruusuilla tanssimista; Sitä se hemmetin usein onkin! Ja yhtä usein ei!