Väliaikaista?

Pari kuukautta ennen muuttoa aloin hokea mantraa;

"Sitten kun asumme VÄLIAIKAISESSA,

en siivoa kuin pakolliset,

en sisusta,

elän kaaoksessa, ompelen vuoden verran taukoamatta."

Kodin vaan täytyy olla minulle se turvallisuuden ja rauhan satama.

Ja ihmisten lisäksi se muodostuu omista rakkaista tavaroista.

Näin se taas lähti, ompelin vaan pari sydäntä, tyhjiin nauloihin.

Ne antaisi kodikkuutta.

Kyllähän ovessa kranssi pitää olla. Tuumasin.

Omannäköinen.

Askartelukaupan kautta kotia ja hitusen taas sydäntä keskelle.

Nyt se on meidän oven näköinen.

 Kesällä torilta löytyi jonkun säräyttämä kynttelikön ranka,

oli tipahtanut katosta ja vain kehikko jäljellä.

Tuunausta.

Lusikoita. Helmiä. Rautalankaa.

Siitä syntyi ihana kruunu keittiöpöydän ylle,

en vain malttanut odottaa uuteen kotiin saakka idean toteuttamista.

Mutta mihin minä tämän nyt laitan?

Kukkia uuteen kotiin, kynttilöitä kasapäin ja

mieluinen pöytäliina,

miehen tekemällä pöydällä.

Ja ne illan hetket lasten nukkumaanmenon jälkeen on nyt turvattu.

"Mitään en ainakaan varta vasten väliaikaiseen ompele."

Kumottu.
Halusin välttämättä kapan keittiöön, kun keittiössä on niin julmetun iso ikkuna,

että se näyttää todella kolkolta ilman.

Nautin huokeiden materiaalien käytöstä; lakanakangasta,

kaunista puuvillanauhaa ja juuttinarua.

Kas näin.

Niinhän se on...



...En taida olla paras mahdollinen väliaikaisasuja?

Tiedättehän sanonnan;
"Koti on siellä missä sydän viihtyy."

Sitä lainaten tahdon perustella tätä vimmaani niin,

että rakastamieni ihmisten ei tarvitse asua väliaikaisessa,

vaan meidän koti kulkee meidän mukana. Täyttä elämää. Ohi välivaiheenkin.